Amerikkalainen ystävä (1977)

Der Amerikanische Freund/Amerikanska vännen
Ohjaaja: 
Wim Wenders
Henkilöt: 
Bruno Ganz, Dennis Hopper, Lisa Kreuzer
Maa: 
BRD/Ranska
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
125 min
Teemat: 
PATRICIA HIGHSMITH
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
Patricia Highsmithin romaanista
Uuden saksalaisen elokuvan lahjakkaimpiin kuului Wim Wenders. Amerikkalaisessa ystävässä (Der amerikanische Freund, 1977) Dennis Hopperista tuli Patricia Highsmithin Ripleyn uudenlainen tulkki. Teemoihin kuuluu syyllisyyden vaihdos: murhien suorittajaksi valitaan kiltti perheenisä (Bruno Ganz). Sivurooleissa: Samuel Fuller ja Nicholas Ray.

Amerikka, sen väräjävät televisioruudut, motellihuoneet, musiikki ja kulttuuri kummittelivat ahkerasti jo elokuvissa Alice in den Städten (1973) ja Im Lauf der Zeit (1976). Kaikki tämä huipentuu Amerikkalaisessa ystävässä, joka ulkoisista piirteistään huolimatta ei ole amerikkalainen elokuva. Se on Wim Wendersin wendersiläisin elokuva.

Sitten Godardin ja hänen teostensa Laittomat ja Made in U.S.A. ei ole nähty elokuvaa, joka yhtä lailla välittäisi amerikkalaisen hengen ja eurooppalaisen riittämättömyyden tuskan suhteessa unelman, joka ei enää ole unelma. Tom Ripley – Dennis Hopper astuu kuvaan ja hänen myötään tihentyy Amerikka farmareineen, cowboy-hattuineen, edesottamuksineen. Jonathan – Bruno Ganz, saksalainen kehystäjä, ei voi koskaan muistuttaa häntä. Eikä Wim Wenders voi koskaan olla Nicholas Ray.

Kiehtovaa kyllä, kyseessä on sama aihe kuin elokuvassa Im Lauf der Zeit. Kaksi viihtymätöntä, erilaista miestä, jotka kärsivät kumpikin tavallaan riittämättömyydestään. Kehystäjästä tulee gangsteri, joka hitaasti hellittää vastuunsa aviomiehenä ja isänä, toinen on cowboy ilman ammattia, joka kiintyy häneen. Ja Wenders tasapainoilee Hampurin, Pariisin ja New Yorkin välillä ja kuvaa kaupunkeja – ei trillerien tunnistettavana miljöönä, vaan nostalgiansa urbaanina maisemana.

Wendersin toinen aihe on miesten välinen ristiriita. Ikään kuin Jonathanin kuolemansairaus olisi pikemminkin tahdon sairautta ja Tom Ripleyn ajelehtiminen identiteettiongelma. ”Tiedän yhä vähemmän ja vähemmän, kuka minä olen ja keitä ovat toiset”, uskoutuu Ripley magnetofonilleen. Hänen on valokuvattava itseään, jotta hän ei kadottaisi itseään. Jonathan puolestaan on Wenders itse, jota kiehtovat rikosromaani ja gangsterismi ja joka ei voi vastustaa kiusausta panna Nicholas Ray ja Samuel Fuller esittämään ”pahoja” miehiä, mytologian koskettavina ruumiillistumina. Wenders on ymmärtänyt amerikkalaisen elokuvan paremmin kuin kukaan, mutta hänen sydämensä ja tunteensa ovat saksalaiset. Hän etsii sitä, mitä me kaikki muutkin etsimme amerikkalaisesta elokuvasta: unelmiemme kirkastamaa kuvaa, joka saattaa olla ylösalainen, nurinkurinen, anakronistinen, mutta joka hetki liikkuessaan vetää meitä vastustamattomasti puoleensa.

– Claire Clouzot (Ecran 62, Octobre 1977)