Haaveiden kehä (2002)

Ohjaaja: 
Matti Ijäs
Henkilöt: 
Sulevi Peltola, Mikko Alanko, Petteri Summanen, Antti Litja, Rea Mauranen
Maa: 
Suomi
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
90 min
Teemat: 
ANTTI LITJA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Haaveiden kehä (2002) on Matti Ijäksen nyrkkeilyelokuva, jossa loistavat pääosissa valmentajaisä (Sulevi Peltonen) ja hänen kaksi nuorta poikaansa. Kehänsä jo kiertänyt vanhempi veli (Petteri Summanen) on iskeytynyt Unicefin ja Mannerheimin lastensuojeluliiton nimillä huijaavan liikemiehen kyytiin.

Vuonna 2002 valmistunut Haaveiden kehä on Matti Ijäksen viides pitkä teatterielokuva. Seuraavaan valkokangasensi-iltaan kuluikin sitten yli kymmenen vuotta, kun helmikuussa 2013 saatiin nähtäväksi elokuva Kaikella rakkaudella.

Kuten Ijäksen edellinen teatterielokuva Sokkotanssi (1998), myös Haaveiden kehä kertoo isistä ja pojista, mieheksi kasvamisesta ja miehenä olemisesta. Päähenkilö on Sulevi Peltolan luonnikkaasti tulkitsema PK, nyrkkeilyseura Kipinän puuhamies ja kahden pojan yksinhuoltajaisä. Aikuinen poika Jamppa on ollut jo pidempään maailmalla ja palaa yllättäen kotikonnuille. 13-vuotias Kusti treenaa nyrkkeilyä isänsä kovassa kurissa. Jampan elämä on levotonta, ja niin talous- kuin rakkausasiatkin ovat pahoissa solmuissa. PK:n elämää saapuu hämmentämään juuri leskeksi jäänyt entinen rakastettu, tanssisalia pyörittävä elämäniloinen Hokkanen, joka saa pieniin nyrkkeilysalikuvioihinsa urautuneessa miehessä jotain liikahtamaan. Samoissa kuvioissa pyörivinä sivuhenkilöinä tapahtumissa ovat mukana muun muassa Jampan naiset Tuija ja Lisbeth, epämääräisiä bisneksiä harjoittava Hanhijoki, hänen syvällisesti asiat kokeva vaimonsa Hilkka, autokauppias Maalismaa sekä taksikuski Rauno. Ijäksen elokuville tyypillisesti henkilökavalkadi on mielenkiintoinen: yksikään hahmo ei ole tylsä ja yhdentekevä, vaan jokaisella on omat kiinnostavat särmänsä. Pienen sivuroolin tekevä Riitta Elstelä on kerrassaan mainio varakkaana leskirouvana, joka pistää rahaa kalastelevalle Jampalle jauhot kurkkuun.

Tragikoomisuus on piirre, joka tulee jokaisen Ijäksen elokuvan kohdalla mainittua, ja niin nytkin. Henkilöiden suhtautuminen maailmaan ja asioihin on omintakeinen, eikä dialogista tälläkään kertaa puutu herkullisia kiteytyksiä, jotka ovat jatkaneet elämäänsä elokuvan ulkopuolellakin. Helsinkiin sijoittuva miljöö on jännittävällä tavalla ajaton: vaikka tapahtumat ajoittuvatkin nykyaikaan, on rakennuksilla, sisätiloilla ja vanhoilla tavaroilla pystytty luomaan kiehtova tunne siitä, että menneet vuosikymmenet ovat läsnä. Näin korostuu myös päähenkilö PK:n tietynlainen takertuminen menneeseen.

Inhimillinen, aina valoa mukaan päästävä tapa nähdä asioita toteutuu tässäkin Matti Ijäksen elokuvassa. Kuvatut henkilöt ovat niin sanotusti pieniä ja tavallisia, ja useat heistä vieläpä toimivat vähemmän miellyttävillä tavoilla.  Vaatii jotain aivan erityistä näkemisen herkkyyttä kyetä kasvattamaan tällaisista hahmoista valkokankaalle kiinnostavia, yksilöllisiä ja vikoineenkin sympaattisia ihmisiä. Sellaisia, joiden elämä koskettaa katsojaa.

Mervi Herranen 3.4.2013