Paula kaulassa (1948)

The Pirate/Med snara om halsen
Ohjaaja: 
Vincente Minnelli
Henkilöt: 
Gene Kelly, Judy Garland, Walter Slezak, Gladys Cooper
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Albert Hackett • musiikki Cole Porter
Maa: 
USA
Ikäraja: 
S
Kesto: 
102 min
Teemat: 
VINCENTE MINNELLI
Lisätieto: 
S.N. Behrmanin näytelmästä
Musikaali Paula kaulassa (The Pirate, 1948) sijoittuu Karibianmeren saarelle. Nuori neito (Garland) uneksii pahamaineisesta piraatista, ja kiertävä soittoniekka (Gene Kelly) tekeytyy merirosvoksi herättääkseen tytön mielenkiinnon. Elokuvasta löytyy ”kevyessä rekisterissä mutta täydessä tiheydessään se roolien moninaisuus ja monimutkaisuus, joka on aina kiinnostanut Minnelliä”; Garlandissa tuntuu ”iloisimmillaankin vaikeasti selitettävää surumielisyyttä ja haavoittuvaisuutta.” (Peter von Bagh).

Marcel Carnén Paratiisin lasten, Jean Renoirin Kultaisten vaunujen ja Max Ophulsin Lola Montesin tavoin Vincente Minnellin Paula kaulassa on elokuva kaikkille niille jotka rakastavat teatteria ja esittäviä taiteita. Siinä on oopperan grand guignolia ja viktoriaanisen melodraaman tunteiden paloa ironisesti nähtynä, on ccommedia dell’artea ja sirkusta, ja kaikki tämä samanaikaisesti innostuneessa ja vieraannuttavassa, olennaisesti modernissa muodossa.

Paula kaulassa antaa vaikutelman, että ohjaaja yrittää yhdistää ja mobilisoida kaiken mikä koskaan on viehättänyt häntä visuaalisissa taiteissa. 1800-luvun karibialaistytön huone on Vermeerin kalustama ja valaisema. Manet’n nainen ja hänen musta palvelustyttönsä nojailevat pylvääseen satamakaupungissa.” (Joel Siegel, Film Hertage, Fall 1971). Paula kaulassa onnistuu kuitenkin sulauttamaan vaikutteensa tyylillisesti yhtenäiseen muotoon. Minnellin värinkäyttö on tässä erityisen hienostunutta. Vaaleansinisen, -punaisen ja -vihreän pehmeät pastellisävyt hallitsevat, ja voimakkaat värit kohoavat niiden keskeltä.

Paula kaulassa ja sen kuvaama (kulissi)elämä muuttuu täydelliseksi spektaakkeliksi. Siinä käydään läpi kaikki sirkuksen ja kiertävien seurueiden bravuurit. Kaksi laulun ja tanssin virtuoosia – Judy Garland ja Gene Kelly – heittää peliin kaikkensa. Kuvatussa miljöössä kukaan – eivät ’realistit’ enempää kuin uneksijatkaan – ei pysty olemaan sitä mitä on. Elokuvasta löytyy kevyessä rekisterissä mutta täydessä tiheydessään se roolien moninaisuus ja monimutkaisuus, joka on aina kiinnostanut Minnelliä, olipa lajityyppi mikä tahansa. Gene Kelly on tähtihahmona olemukseltaan kärjistyneen tyylitelty, melkein epäihminen. Hän korostaa alituisesti etäisyyttä olemukseensa ja näyttelemiseensä, mutta luo tunteita, joiden vilpittömyys on vaikuttavaa. Mukaillessaan Douglas Fairbanksin veijariseikkailijan klassista hahmoa [nähtynä John Barrymoren tietoisen näyttelemisen läpi – MV] Kelly heittäytyy siihen roolien ja kliseekuvien monikerran kautta. Hän on laulaja, tanssija, taikuri, akrobaatti ja elämänsä naisen silmissä myös legendaarinen merirosvo. Hän on niin samastunut huijaukselle ja silmänkäännölle perustuvaan ammattiinsa että hänen olemisensa on jatkuvaa oman, jo fiktiiviseksi ohentuneen minuuden hävitystä suurempien ja vetoavampien kuvitelmaidentiteettien hyväksi. Hän esittää koko ajan, lavalla ja elämässä. Paradoksaalisesti myös hänen vilpittömyytensä, halunsa rakastua todellisesti ja kokea aitoja tuntemuksia, liittyy elimellisesti ja ehkä kipeästikin siihen, miten menestyksellinen hän on valehtelijana – vilpittömänä sellaisena, voisi sanoa Felliniä ja hänen showelämän olemustaan mukaillen.

"Judy Garland on Kellyn (tai Fred Astairen) tavoin yhtä todellinen kuin Mikki Hiiri. Hänessä tuntuu kuitenkin iloisimmillaankin – ja Paula kaulassa on värin ja spektaakkelin räiskettä melkein raivon rajoille – vaikeasti selitettävää surumielisyyttä ja haavoittuvaisuutta. Minnelli, ohjaaja ja elokuvan aikainen aviomies, on sanonut, että Judy Garlandin fraseerausta, ajoitusta ja hänelle luonteenomaista emotionaalista värähtelyä – hän saattaa suuressa lähikuvassa huulillaan tai silmäkulmillaan suorittaa kouraisuja, jotka ’normaalin’ näyttelemisen mukaan ovat täysin asiattomia – voisi eritellä loputtomasti pääsemättä silti asian ytimeen: ’Hän kehitti loistavia eleitä, jotka painottivat mitä odottamattomimpia sanoja. Teho oli kömpelö ja välillä suloton, mutta oudosti se oli oikea’. Silloinkin kun hän oli henkilökohtaisesti jo aivan hajalla, hän kykeni ilmaisemaan suurta riemua, kuin sitaattina jostain kaukaisesta, menetetystä maailmasta.” (Peter von Bagh, Taikayö, 1981), The Piraten huipentavassa repäisevässä klovninumerossa Judy Garlandin maskin läpi näkyy pelottavan kuihtunut ihminen, mutta ehkä juuri rooli piti häntä elämässä kiinni, antoi hänelle puuttuvan minuuden?

"Serafinin kosiskellessa Manuelaa paljastuu, että Manuelan halu (merirosvo) Macocoa kohtaan on halua romanttiseen individualismiin yhteiskunnan ulkopuolella – teema jota erityisesti vahvistaa elokuvan sijoittaminen 1700-luvun espanjalaiseen roomalais-katoliseen maahan tarkkoine yhteisöllisine muotoineen ja seremonioineen. Kelly hypnotisoi hänet pyörivällä peilillä – kuva monesta mahdollisesta minästä. Vapautettu Manuela, minä sosiaalisen pintakerroksen alla, on laulava ja tanssiva minä. [– –] Garland sopii täydellisesti tämänkaltaiseen osaan, koska hän heijastaa niin selvästi pidättyvän, melkein hiirimäisen henkilön kuvaa, kunnes alkaa laulaa ja tanssia.” (Leo Braudy, The World in a Frame, 1976).

Garlandin fantasioilla ja vapautumisella on voimakkaan eroottinen pohjavire. Tätä ei hämärrä sekään, että MGM:n pomo vaati merirosvobaletin uusittavaksi ”liian eroottisena” ja ”VooDoo”-numero poistettiin.

Paula kaulassa on minulle Vincente Minnellin suurin elokuva; se on myös suosikkini Hollywood-musikaaleista (vaikka Cukorin Tähti on syntynyt on lopultakin suurempi elokuva). [– –] Siitä lähtien kun Serafin seurueineen saapuu, [– –] Minnelli käyttää kaikkia tyylittelijän lahjojaan antaakseen teatterimagiikan ja myytin aiheelleen muodon selluloidilla. Hänen kameransa liikkuu nosturilla hahmottaakseen seurueen saapumisen ja paljastaa pukujen, tarvikkeiden ja lavasteiden purkamisen aikana hänen pettämättömän vaistonsa koreografioidulle liikkeelle, dekoraatiolle ja värivaikutelmille. Saapuminen kulminoituu Serafinin esittämään laulu- ja tanssinumeroon ”Niña”, joka on omassa kokemuksessani elokuvallisen koreografian ideaali. Jos pyrkimyksenä on yhdistää sanat, musiikki, liikkeet, tanssi, lavasteet, puvut, esineet, värikuvaus ja kameran liikkuvuus kokonaiseksi, pakottomaksi harmoniaksi, on tämä varmasti oikea tapa tehdä se. [– –] Manuelan laulu- ja tanssinumero 'Mack the Black' on koreografioitu, esitetty ja kuvattu henkeäsalpaavan hypnoottisesti, mikä on erityisen soveliasta, koska Manuela on mesmeroijan transsin alaisena . [– –] Merirosvobaletissa Kellyn jyrkkä nousu mastoon (jossa hän seisoo singoten alas liekehtiviä soihtuja) on spektakulaarinen tour de force, mutta sen ylittää hänen miekkatanssinsa [– –].” (Douglas McVay, The Velvet Light Trap Spring, 1978)

Merirosvobaletti rakentuu mustan, oranssinpunaisen, tulen ja savun kiehtovaksi toivepainajaiseksi.

– MV 1986