Valkoinen peura (1952)

Den vita renen
Ohjaaja: 
Erik Blomberg
Henkilöt: 
Mirjami Kuosmanen, Kalervo Nissilä, Åke Lindman
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Mirjami Kuosmanen, Erik Blomberg • musiikki Einar Englund
Maa: 
Suomi
Ikäraja: 
S
Kesto: 
74 min
Teemat: 
KAVI DIGITOI
Kopiotieto: 
4K DCP, KAVI 2016
Karismaattinen Mirjami Kuosmanen oli mestari Erik Blombergin tasavertainen työpari: "teimme työtä yhdessä niin, ettei sitä tiennyt, mitä kumpikin teki" (Blomberg). Valkoinen peura (1952) oli voimakaksikon omaperäinen muunnelma Lapin maagisesta muinaistarusta, ja tuloksena oli vuosikymmenien ajan tunnetuin suomalainen elokuva, joka nähtiin muun muassa Cannesin ja Karlovy Varyn elokuvajuhlilla.

Valkoinen peura oli 38-vuotiaan Erik Blombergin ensimmäinen pitkän elokuvan ohjaustyö. Siitä tuli hänelle henkilökohtainen läpimurto ja suomalaiselle elokuvalle välitön klassikko. Tyhjästä Blomberg ei suinkaan ilmestynyt: hänellä oli takanaan ura huippuluokan kuvaajana 1930-luvulta lähtien (mm. Tulion, Orkon ja Tapiovaaran elokuvissa), lyhytelokuvien tekijänä ja mm. Tapiovaaran tuottajana 1930-luvun lopun Eloseppo-yhtiössä.

Tuntemattoman sotilaan, Donnerin, Jarvan ja Mollbergin jälkeenkin Valkoinen peura on yhä tunnetuimpia ja ihailluimpia suomalaisia elokuvia ulkomailla. Pelkän eksotiikan, outouden romantiikan tiliin tätä menestystä ei voi panna. Poikkeuksellisesta ja samalla yleismaailmallisesta elokuvasta on kuitenkin kysymys. Valkoisen peuran taruaines on kansainvälistä, tunnistettavissa eri puolilla maailmaa, samalla kun teos irrationaaliselta perusidealtaan ja sadunomaiselta viritykseltään edustaa vastakohtaista pyrkimystä elokuvien valtaosan realistiselle suuntaukselle – edusti etenkin syntyaikanaan jolloin neorealismi eli vielä kukoistustaan.

Lapin-aiheinen elokuva oli väikkynyt Blombergin mielessä jo 1930-luvun lopulta lähtien. Monet yhteiset Lapin-retket Mirjami Kuosmasen kanssa olivat muovanneet lähestymistapaa, pelkistäneet esiin olennaisen Lapin lumosta ja sen kuvallisesta ilmaisusta. Valokuvaaja Eino Mäkisen kanssa Blomberg oli 1940-luvun lopulla tehnyt aiheesta lyhyitä dokumenttielokuvia (Porojen parissa, Kultaa ja hiekkaa, Lemmenjoki), mutta varsinaisen sysäyksen antoi Jack Witikan Aila, Pohjolan tytär (1951), jonka Blomberg kuvasi ja jossa Mirjami Kuosmanen näytteli pääosaa: molemmat kokivat yrityksen epäonnistuneeksi ja käynnistivät vastapainoksi oman Lapin-elokuvansa.

Kantavaksi ideaksi kiteytyi naisen muuttuminen peuraksi: noituus, joka puhkeaa määrätyissä olosuhteissa ja aluksi vasten naisen tahtoa, kunnes hän vähitellen ryhtyy käyttämään taikavoimaansa tietoisesti ja tuhoavasti. Valkoinen peura vangitsee Lapin taian ja tihentää monia pohjoisia taruaiheita tässä kauniin Piritan tarinassa. Tri Jekyllin ja Mr. Hyden lailla Pirita elää kaksoiselämää pimeyden ja valon, arjen ja taian välillä, vaimona ja noitana, lumouksessa josta vain kuolema kylmän teräksen kautta voi vapauttaa.

Blombergin elokuvan voima on myös siinä, miten hän irrottaa tarinan suoraan maisemasta. Toistuvasti Piritan kohtalo rinnastuu luonnonvoimiin, luonto elää mukana hänen draamassaan. Taivas hohkaa pahaenteisesti hänen syntymänsä hetkellä, lumipyry nousee hänen ensimmäisen muodonmuutoksensa aikana, kuu kumottaa pakottavana kirouksen iskiessä öisin hänen tajuntaansa. Päiväsaikaankin laakeat hanget näyttävät saavan uhkaavia varjoja. Elokuva välittää tunteen hallitsevan pimeyden ja hohtavan lumen, tulen ja jään, taivaan ja maan vastakohtaisesta ykseydestä, olemassaolon muodosta, joka lähtemättömällä tavalla on merkinnyt tässä maisemassa ja tällä leveysasteella elävät ihmiset.

Ohjaajanakin Blomberg piti itseään ennen kaikkea kuvaajana, jolle valo oli työn olennainen elementti. Valkoisen peuran käsikirjoitus ajateltiin jo alun pitäen kuvina, kohtaukset mietittiin ja tavallaan myös leikattiin valmiiksi etukäteen. Niinpä Valkoisessa peurassa on aivan oma valonsa ja atmosfäärinsä, jonka Blombergin kameratyö, Mirjami Kuosmasen näyttelijäsuoritus ja Einar Englundin musiikki välittävät tehoavana, sopivasti arvoituksellisena kokemuksena.

– Sakari Toiviainen