Varastettu kuolema director’s cut (1938)

Den stulna döden
Ohjaaja: 
Nyrki Tapiovaara
Henkilöt: 
Tuulikki Paananen, Ilmari Mänty, Santeri Karilo, Annie Mörk
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Eino Mäkinen, Erik Blomberg, Matti Kurjensaari (Runar Schildtin novellista) • kuvaus Olavi Gunnari, Erik Blomberg
Maa: 
Suomi
Ikäraja: 
K7
Kesto: 
102 min
Teemat: 
SUOMALAISET MESTARIKUVAAJAT
Kopiotieto: 
4K DCP (restauroitu pitkä versio, KAVI 2017)
Nyrki Tapiovaaran ohjaama jännityselokuva Varastettu kuolema (1938) pohjautuu kirjailija Runar Schildtin novelliin. Vuoden 1904 Helsinkiin sijoittuvassa filmatisoinnissa nuoret aktivistit hankkivat aseita edistääkseen Suomen irtautumista Venäjästä. He saavat korvaamattoman apurin hämäräperäisen liikemiehen Jonni Claessonin (Santeri Karilo) ystävättärestä Manjasta (Tuulikki Paananen), jonka rohkeus ihastuttaa aktivistiryhmän johtohahmoa Robert Hedmania (Ilmari Mänty).

Varastettu kuolema on sekä jännityselokuva että tyylikokeilu, mutta molempia vain pintatasossa. Rikkaan ja vaikuttavan kokonaisuuden kokeilevat piirteet johtuvat ilmeisesti siitä, että toista elokuvaansa tekevä Tapiovaara tunsi haluavansa ja kykenevänsä käyttämään mahdollisimman laajaa ilmaisuasteikkoa. Ennen Varastettua kuolemaa hän oli tehnyt opintomatkan mm. Pariisiin, elokuvan sydämeen, ja saanut runsaasti vaikutteita ajan tähtiohjaajien, Clairin ja kumppaneiden töistä. Niinpä Varastettua kuolemaa kattaa kauttaaltaan tietoisuus elokuvan suurista mahdollisuuksista ilmaista, ei yksin juonen sovinnaisia kiemuroita, vaan yhtä lailla tunteita ja ajatuksia.

Varsinainen tarina (joka perustuu Runar Schildtin novelliin "Lihamylly") on tässä elokuvassa tosiaan vain veruke, joka toimii kehyksenä varsin konkreettisille ideoille rakkaudesta ja vapaudesta. Tapahtumat sijoittuvat Venäjän tsaarinvaltaa vastaan toimivien aktivistien pariin, jonnekin vuosisadan alkuun. Tapahtumakulku on melko yksinkertainen: aktivistit hankkivat aseiden ostoa erään välittäjän kautta; poliisien takaa-ajamina he yrittävät saada aselastin turvaan; urkkijaksi lähetetty nainen ja aktivistijohtaja rakastuvat toisiinsa, edellinen pelastaa jälkimmäisen vankilasta.

Varastettu kuolema on ennen kaikkea kuvaus vapaustaistelusta hyvin yleisessä ja samalla täsmällisessä mielessä; ympäristössä, joka on täynnä sortovallan lonkeroita, ahdistusta, epävarmuutta, taantumuksen ulkoisia tuntomerkkejä ja menneiden aikojen yli eläneitä jäänteitä niin materialistisessa, kuvista välittömästi aistittavassa merkityksessä, että 70-luvun katsoja ajattelee enemmän 30-lukua ja maanalaista kommunistista toimintaa kuin tsaarinajan aktivisteja. Tässä sivutaan läheltä yhtä Tapiovaaran elokuvauran keskeistä ongelmaa: koska hän ei voinut tehdä suoranaisesti poliittisia elokuvia, hän joutui käyttämään epäsuoraa, viitteellistä ilmaisua, joka nyt nähtynä vaikuttaa tehokkaammalta kuin ilmeinen poliittinen kärki. Varastetussa kuolemassa Tapiovaara onnistui tekemään aidosti historiallisen elokuva, jossa ovat koettavissa aikakauden sisimmät tunnut ilman että niitä ilmiselvästi tähdennetään.

Varastettua kuolemaa on saatettu moittia epätasaiseksi, epäyhtenäiseksi ja amatöörimäiseltä haiskahtavaksi elokuvaksi. Sitä se on korkeintaan samassa mielessä kuin niissä elokuvissa (esim. Godardin Viimeiseen hengenvetoon), joissa uusi ilmaisu ja maailmankuva purskahtavat esiin juuri perinteellisen ilmaisun murtavista säröistä. Loppua, jossa päähenkilöt pakenevat takaa-ajajiaan maaseudun merelle, on sanottu pateettiseksi ja sentimentaaliseksi, ja sitä se on hyvin vakuuttavasti ja kauniisti. Se vaikuttaa kuin vapauden ja kaikkien paremman elämän lupausten äkilliseltä toteutumiselta siihenastisen hämärän ja salaisen, todelliset tunteet, ajatukset ja roolit peittävän toiminnan jälkeen.

Vielä muuan yksityiskohta: Varastetussa kuolemassa puhutaan paitsi suomea, myös ruotsia ja venäjää aivan kuin luonnollisena asiana, vailla mitään anteeksipyyntöjä katsojan mahdollisesta ymmärtämättömyydestä. Tämä kielten moninaisuus on piirre, josta tietyssä määrin tunnistaa ohjaajan pyrkimyksen autenttisuuteen. Monet elokuvan kielen teoreetikot kuten Martin tai Bazin ovat kiinnittäneet huomiota asiaan. Usein esiin vedettyjä, aikoinaan harvinaisia esimerkkejä tällaisista aidosti kansainvälisistä, mutta kansallisia tunnusmerkkejä kunnioittavista elokuvista ovat 30-luvulta Pabstin Kameradschaft ja Renoirin Suuri illuusio.

– Sakari Toiviainen