Mad Max 2 – Asfalttisoturi (1981)

Mad Max 2/Asfaltkrigaren
Ohjaaja: 
George Miller
Henkilöt: 
Mel Gibson, Bruce Spence, Vernon Wells
Maa: 
Australia/USA
Ikäraja: 
16
Kesto: 
96 min
Teemat: 
ELOKUVAN HISTORIA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Mad Max 2 – asfalttisoturissa (1981) ex-poliisi Max (Mel Gibson) ajautuu puolustamaan syrjäistä öljynjalostamoa rosvojengeiltä maailmassa, jossa polttoaine on kultaakin kalliimpaa. Jalostamosta tulee moderni villin lännen linnake, jota vihamieliset tunkeutujat yrittävät valloittaa. Uudisasukkaiden pelastavat vankkurit ovat muuttuneet apokalyptisessä tulevaisuuden kuvauksessa järeäksi rekaksi.

Mad Max (1979) oli periaatteessa vain yksi monista väkivaltaelokuvista. Siinä oli kuitenkin jokin epämääräisen hämmentävä piirre, joka kenties johtui George Millerin laaja-alaisista, sulamattomista vaikutteista, jotka sisälsivät science fictionia, moottoripyöräelokuvaa, westerniä ja sarjakuvaa. Nämä yhdessä tuhovimman kanssa tekivät elokuvasta kassamenestyksen ja kultin kohteen. Niinpä Mad Max 2 sai paljon suuremman budjetin ja ilmeisesti siihen uhrattiin myös enemmän ajatusta: joka tapauksessa se on harvinainen esimerkki jatko-osasta, joka on parempi kuin edeltäjänsä.

Jälleen Millerin vaikutteet ovat huomattavan eklektisiä, mutta tällä kertaa ne on ohjattu tiukasti kerronnan palvelukseen. Klassisen westernin asetelmasta (intiaanit hyökkäävät linnoitukseen) käsin Millerin futuristinen jakautuu nyt selkeästi ja eloisasti hyviin (atomipommia edeltäneen sivilisaation jäänteet) ja pahoihin (punk-barbaarien lauma). Idän jatkuva vetovoima näkyy siinä, miten vastakkaisille voimille on annettu samuraimaisia kunnia- ja käyttäytymiskoodeja. Henkilöhahmoissa ei vieläkään juuri ole syvyyttä ja näyttelijäsuoritukset ovat usein heikkoja. Heidän vaatetuksensa asteikko on ällistyttävä ulottuen keskiaikaisista suojapuvuista fetissityyliseen nahkaan. Muistettavin henkilö on mykkä, atavistinen lapsi, jonka metallinen bumerangi leikkaa sitä tavoittelevan roiston sormet.

Mad Max 2 on kauttaaltaan ripeästi leikattu, ja sivilisaation romahdusta kuvaava alkujakso on erinomainen esimerkki montaasin melkein kadonneesta taiteesta. Kerronta rakentuu ihailtavasti kohti keskeistä yhteenottoa, jossa Humungus johtaa pakenevan saattueen hellittämätöntä takaa-ajoa. Mutta oikeastaan vasta pienet hienot kosketukset nostavat elokuvan parhaankin väkivaltaviihteen yläpuolelle: selittämätön epämuodostuma Humungusin naamion alla, pyhiinvaellusmatka Luvattuun Maahan, itse asiassa entiseen lomanviettopaikkaan. Tämä on ainesta, josta mytologia tehdään.

– David McGillivray (Monthly Film Bulletin, May 1982)