Citizen Kane (1941)

Ohjaaja: 
Orson Welles
Henkilöt: 
Orson Welles, Joseph Cotten, Dorothy Comingore, Everett Sloane
Lisähenkilöt: 
kuvaus Gregg Toland • musiikki Bernard Herrmann
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
120 min
Teemat: 
ELOKUVAN HISTORIA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Orson Wellesillä oli tie auki Hollywoodiin sen jälkeen, kun radio-ohjelma marsilaisten hyökkäyksestä Maahan teki hänestä kuuluisan. Nuori ikä ja suhteellinen kokemattomuus ei itsevarmaa Wellesia haitannut, varsinkin kun apuna oli pätevä ja kokeilunhaluinen kuvaaja Gregg Toland. Citizen Kane (1941) kertoi nerokkaasti tarinan lehtimagnaatin noususta ja tuhosta tavalla, joka toi mieleen lehtikeisari William Randolph Hearstin.

Orson Welles (1915–1985), modernin elokuvan virranjakaja, oli kuuluisa mies jo ennen ensimmäistä elokuvaansa. Lokakuussa 1938 CBS-radioyhtiö esitti suorana lähetyksenä kuunnelmasovituksen H.G. Wellsin romaanista Maailmojen sota. Seurauksista puhutaan vieläkin, sillä noin kuudesta miljoonasta kuulijasta viidesosa – 1,2 miljoonaa – uskoi hyökkäykseen Mars-planeetalta alkaneen. Tuhannet pakenivat ulkoavaruuden esineitä ja olentoja, joita ei ollut kuin heidän mielikuvituksessaan. Ohjelman vetäjä, 25-vuotiaana sekä teatterin että radion konkari, tuli kuuluisaksi ja hänelle tarjottiin ainutlaatuista sopimusta Hollywoodista: täydet vapaudet omavalintaisesta aiheesta. Syntyi Citizen Kane, joka jo kahdessa* Sight and Sound -lehden järjestämässä yli 100 kansainvälisen kriitikon äänestyksessä on nostettu ”maailman parhaaksi elokuvaksi”.

Kuka on Charles Foster Kane? Hän on amerikkalainen lehtikuningas, raharuhtinas ja vaikuttaja, joka sai suuren perinnön mutta jolta vietiin lapsuus: pankki kasvatti hänet. Elokuva alkaa Kanen kuolemalla ja hänen elämästään tehdyllä uutiskatsauksella. Reporttereita jää askarruttamaan hänen kuolinsanansa, ”Rosebud”: se tarjoaa alibin tutkimuksiin, Kanen läheisimpien haastatteluihin.

"Modernin journalismin perustaja, lehtimagnaatti William Randolph Hearstin kaksoisolento Kane kuolee. Hänen elämänsä rekonstruoidaan journalismin keinoin ja metodein. Näin paljastuu loppujen lopuksi, että tuo ’suurmies’, jonka yksityiselämäkin kuului yleisölle, tuhoutui keksimäänsä journalistiseen, teatraaliseen ja mainoshakuiseen elämäntyyliin, eikä hänen yksityiselämäänsä tunnettu. Eivät edes ne jotka intiimeimmin olivat päässeet hänen lähelleen, voineet antaa siitä kuin ulkoisia ja yleisluontoisia kuvia – lehtileikkeitä. Hänen loistavan poliittisen ja yhteiskunnallisen menestyksensä kääntöpuoli oli tuo henkilökohtainen hajaannus ja sisäinen autiomaa. Tässä on kuitenkin yhtä hyvin ellei pikemminkin kyse kommunikaation puutteesta kuin mielisairaudesta. Toiset luovat yksilön samoin kuin he hänet tuhoavat. Massakommunikaatiolle omistettu elämä päättyy paradoksaalisesti ehdottomaan yksinäisyyteen ja eristyneisyyteen.” (Barthélemy Amengual).

Kanen hahmon kiehtovuus liittyy paljolti siihen että hän niin jäännöksettömästi on yhtä ”systeeminsä” kanssa, täysin henkilökohtaisen elämänsä kapitalistiselle yhteiskuntajärjestelmälle alistanut: vapaa mielestään ja kuitenkin oman menestyksensä, omien valintojensa tahdoton orja, niiden nielaisema. Hänen rakentamansa Xanadu-linna on vastaavanlainen kadotettujen amerikkalaisten toiveiden hautakammio: eurooppalaisen kulttuurin ja taidekrääsän valtaisa kokoelma, josta on maksettu mutta jota kukaan ei ole kokemassa. Virtuoosimaisella tavalla Welles johdattaa Kanen tarinaa läpi vuosikymmenien: Kane on virtakeskus, jonka vaiheista käsin pääsemme seuraamaan kapitalismin kehitystä 6–7 vuosikymmenen ajan. Tänä kautena idealistista tulee keltaisen lehdistön luoja, joka on pistämässä alulle Espanjan-Yhdysvaltojen sodan lisätäkseen lehtiketjunsa levikkiä, juurtuu yhä syvemmälle vallan koneistoon ja on lopulta valmis hyväksymään kapitalismin fasistiset kehitysmahdollisuudet. Luonnos tuli siinä määrin lähelle lehtikuningas William Randolph Hearstin hahmoa että Wellesin vaikeudet alkoivat välittömästi; hänet oli leimattu, eikä juuri mikään hänen myöhemmistä töistään ole jäänyt hänen haluamaansa muotoon puhumattakaan hänen suunnattoman energiansa pakollisesta suuntautumisesta toisarvoisiin kohteisiin, ennen muuta kaikenkarvaisiin näyttelijätöihin.

Joka tapauksessa Citizen Kane teki historiaa monella tasolla. On puhuttu paljon syvätarkasta kuvauksesta: kuva on yhtä terävä etualalla kuin jossain 20 metrin päässä. Tämä ei ollut uutta – mykänkuvan aikana käytetty ortokromaattinen filmilaatu teki siitä melkein käytännön – mutta Welles ja hänen mestarillinen kuvaajansa Gregg Toland (1904–48) valoivat tästä tekniikasta kokonaisen uuden esteettisen maailmanjärjestyksen: palauttivat ”todellisuuden monimerkityksisyyden”, kuten Bazin on asiaa luonnehtinut. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisten ja heidän sosiaalisen taustansa, ihmisten ja esineiden suhde, esitetään jakamattomana, kun taas yleensä elokuvantekijät pirstovat toiminnan ”luonnollisen anatomian” ja muuttavat toiminnan sarjaksi abstrakteja merkkejä. Tapahtumiin ympätään merkityksiä, jotka Wellesin elokuvan katsoja joutuu poimimaan itse tämän pitkistä otoksista: Welles palauttaa ”todellisuudelle” sen tiheyden, koko painokkuuden, ominaisluonteen. Tyyli on yhtä kertomuksen kanssa: Citizen Kanessa kieleen syövytetty tyyli luo merkityksiä.

Yhtäläistä mullistusta merkitsi ääninauha, joka viimeinkin merkitsi yhtä paljon kuin visuaaliset ainekset: ”Koko maailmassa on yksi ainoa elokuva, jossa puhe on musiikkia, kansanmusiikkia, folklorea, ja tämä elokuva on Citizen Kane.” (Amengual)

Jorge Luis Borges on verrannut Citizen Kanea keskuksettomaan labyrinttiin ja todennut ettei mikään asia ole pelottavampi. Ääninauha, jossa näyttelijät puhuvat päällekkäin, aloittavat ennen kuin toinen lopettaa (tyyli johon Wellesin kuunnelmakokemukset vaikuttivat), sulautuu visuaaliseen hahmotukseen: kamera kieltäytyy tulemasta avuksi todellisuuden labyrintissä. Näyttelijöinä on Wellesin Mercury Theatren henkilökunta, joka luo uuden sävellajin elokuvanäyttelemisen aikakirjoihin: näennäinen tapahtumattomuus, hiljaiselo vaihtuu varotuksetta hysteeriseen voimaan mutta aina ilman perinteistä psykologista tyypittelyä, yksilötason kärjistysten ei sallita hämärtää yhteiskunnallis-historiallisen eepoksen ääriviivoja. Kärjessä on 26-vuotiaan Wellesin puolen vuosisadan aikavälin hahmottava Kane, kiistattoman ällistyttävä näyttelijätyö.

”Rakastimme tätä elokuvaa koska se oli täydellinen: psykologinen, sosiaalinen, runollinen, dramaattinen, koominen, barokki, ankara ja vaativa. Se on voiman demonstraatio ja hyökkäys vallankäytön voimaa vastaan, se on hymni nuoruudelle ja meditaatio vanhuudesta, essee kaiken aineellisen tavoittelun turhuudesta ja samalla runoelma vanhuudesta ja poikkeuksellisten ihmisten yksinäisyydestä, olivatpa nämä neroja, hirviöitä tai hirviömäisiä neroja.” (François Truffaut)

– Peter von Baghin Elokuvan historiasta

Citizen Kanesta erikseen ja Wellesistä yleensä on kirjoitettu liian paljon jotta tässä olisi mahdollisuutta esittää edes alustavaa bibliografiaa. Mainittakoon muutamia tärkeimpiä: Bazinin, Cowien ja Highamin Welles-teokset, Ronald Gottesmanin toimittama Focus on Citizen Kane sekä nyt myös taskupainoksena ilmestynyt Citizen Kane Book, joka täydellisten kuvaus- ja leikkauskirjojen (Shooting Script ja Cutting Continuity) lisäksi sisältää Pauline Kaelin laajan esseen Raising Kane. Siinä Kael jäljittää tarkasti Citizen Kanen taustatekijöitä ja syntyvaiheita sekä tuo esiin Wellesin työtovereitten, etenkin käsikirjoittaja Herman J. Mankiewiczin osuutta elokuvan synnyssä. SEA 1974.

* Toim. huom. elokuva on ollut listan kärjessä vuosina 1962, 1972, 1982, 1992 ja 2002. Vuonna 2012 sen syrjäytti Alfred Hitchcockin Vertigo.