Sininen Enkeli (1930)

Der Blaue Engel/Den blå ängeln
Ohjaaja: 
Josef von Sternberg
Henkilöt: 
Emil Jannings, Marlene Dietrich, Kurt Gerron
Lisähenkilöt: 
musiikki Friedrich Hollaender
Maa: 
Saksa
Tekstitykset: 
suom. tekstit (E)
Ikäraja: 
K7
Kesto: 
107 min
Teemat: 
ALVAR AALTO JA FILMISTUDIO PROJEKTIO
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
Heinrich Mannin romaanista
Josef von Sternbergin Sininen Enkeli (1930) kuuluu kiellettyihin elokuviin, jotka ovat sittemmin nousseet klassikoiksi. Se teki myös Marlene Dietrichistä supertähden.

Sininen Enkeli perustuu Heinrich Mannin ennen ensimmäistä maailmansotaa ilmestyneeseen romaaniin, joka kirjailijan muiden teosten tapaan tarttui kipeästi Saksan porvariston erityisiin paheisiin. Jokainen kansa luottaa kriittiseen itsetutkiskeluun itsesäilytyksen keinona ja Heinrich Mannin kestäväksi ansioksi jää se, että hän yritti kehittää Saksassakin sellaista yhteiskunnallisesti suuntautunutta kirjallisuutta, joka Englannissa ja Ranskassa oli kukoistanut vuosikymmeniä. Ellei outo katkeruus olisi kaventanut hänen näkemyksiään, hänellä olisi saattanut olla enemmänkin vaikutusta kuin hänellä tosiasiassa oli.

Ufan voimahahmo, tuottaja Erich Pommer kiinnitti elokuvan ohjaajaksi loistavan, itävaltalaissyntyisen Hollywood-ohjaajan Josef von Sternbergin, joka elokuvillaan Underworld ja The Last Command oli osoittautunut mestariksi käsittelemään miljöitä siten, että niistä oli luettavissa myös huomaamattomia tunnetiloja. Kun Jannings Sinisessä Enkelissä vaeltaa pitkin öisiä katuja kapakkaan, kuuluvat kaukaa sumusireenien äänet. Ja lähtiessään iäksi koulustaan hän istuu yksin opettajanpöytänsä ääressä kamera-ajon sulkiessa tyhjän luokkahuoneen sisäänsä hellästi ja hitaasti kuin viimeisenä syleilynä. Kamera-ajo nähdään uudelleen elokuvan lopussa, tällä kertaa eräänlaisena muistokirjoituksena, johon vaikuttavasti tiivistyy pöydän ääreen kuolleen miehen tarina. Elokuvan sisäkuvista säteilee kerrassaan harvinaista ilmaisuvoimaa, ne ovat sekalainen yhdistelmä arkkitehtonisia kappaleita, henkilöhahmoja ja sanoinkuvaamattomia esineitä, Lola-Lola laulaa kuuluisan laulunsa pienoisnäyttämöllä, joka on niin täynnä erilaista kalustoa, että hän itse näyttää lavastuksen osalta. Jannings raivaa tiensä pukuhuoneeseen verkkoryteikön läpi ja hieman myöhemmin hänet nähdään puisen karyatidin kanssa, joka tukee pientä lehteriä, jolta hän tuijottaa ihannettaan. Kuten Carl Mayerin sodanjälkeisissä elokuvissa, mykkien esineiden hellittämätön läsnäolo draamassa paljastaa koko miljöön irralleen päässeiden vaistojen näyttämöksi. Näiden esineiden kautta Janningsin myöhäinen intohimo, Lola-Lolasta sinkoavat seksuaalisen jännitteen aallot kulkevat kuin sähkö.

Elokuvan kansainväliseen menestykseen lienee pääasiassa kaksi syytä, ja niistä ensimmäinen on varmasti Marlene Dietrich. Hänen Lola-Lolansa oli seksin uusi ruumiillistuma. Tämä pikkuporvarillinen berliiniläinen naikkonen, jolla oli kiihdyttävät sääret ja vapaa käytös, osoitti sellaista tunteettomuutta, että katsoja äityi arvailemaan jotakin salaisuutta hänen paatuneen itsekkyytensä ja viileän julkeutensa takana. Sellaisen salaisuuden olemassaolosta todisti myös hänen verhottu äänensä, joka hänen laulaessaan kiinnostuksestaan rakasteluun ja vain siihen värisi kaihoisia muistumia ja sulavia toiveita. Tietenkään hänen tunteettomuutensa ei koskaan laantunut ja ehkäpä mitään salaisuutta ei ollutkaan. Toinen syy elokuvan menestykseen oli sen avoin sadismi. Kidutuksen ja nöyryytyksen näytelmässä on jotakin vastustamatonta ja Sternberg syvensi edelleen tätä puolta antamalla Lola-Lolan tuhota, ei vain Janningsia vaan koko hänen ympäristönsä. Elokuvan toistuva johtoaihe on vanha kirkonkello joka kalkattaa suosittua saksalaista säveltä uskollisuuden ja rehellisyyden ylistykseksi (Üb’ immer Treu und Redlichkeit…) – sävelmä joka osuvasti ilmentää Janningsin perittyjä uskomuksia. Sävelmä kuullaan viimeistä kertaa loppujaksossa välittömästi sen jälkeen kun Lola-Lolan laulu on häipynyt pois ja kamera näyttää kuolleen Janningsin. Lola-Lola on tappanut hänet ja lisäksi hänen laulunsa on voittanut kellot.

Paitsi seksiä ja sadismia Sternbergin elokuva sisältää myös lujan yhteenvedon sodanjälkeisistä perinteistä ja merkitsee lamaannuksen ääripistettä. Sinistä Enkeliä voidaan pitää muunnelmana Karl Grunen elokuvasta Die Strasse (1923). Kangaskaupan poroporvarin tavoin Jannings edustaa keskiluokkaa ja samalla tavoin hän nousee kapinaan vaihtamalla koululuokan kapakkaelämään ja alistuu uudelleen, ei tällä kertaa keskiluokan sääntöihin, vaan paljon pahempien voimien valtaan. On merkitsevää, että Jannings näyttää olevan kasvavassa määrin enemmin johtajan uhri kuin Lola-Lolan henkilökohtainen orja. Kun rakkaus on mennyt, jää ehdoton antautuminen. Grunen elokuvan poroporvari, Lupu-Pickin Sylvesterin (1923) kahvilanomistaja, Murnaun Viimeisen miehen ovenvartija ja Sinisen Enkelin opettaja näyttävät kaikki saman mallin mukaan muotoilluilta. Tämä perustyyppi ei kasva aikuiseksi, vaan taantuu aina vain pöyhistelevän itsesäälin vallassa. Sininen Enkeli asettaa uudelleen ongelman saksalaisten kypsymättömyydestä ja lisäksi kehittelee sitä edelleen seurauksineen sellaisina, kuin ne ilmenevät poikien ja taiteilijoiden käytöksessä, jotka opettajan tavoin ovat keskiluokan tuotetta. Heidän sadistinen julmuutensa on tulosta juuri tästä kypsymättömyydestä joka pakottaa heidän uhrinsa alistumaan. Elokuva ikäänkuin sisältää varoituksen, sillä nämä elokuvahahmot ennakoivat mitä on tapahtuva todellisessa elämässä muutamia vuosia myöhemmin. Pojat ovat synnynnäistä Hitler-nuorisoa ja kukko kiekuu -temppu on vain vaatimatonta alkusoittoa vastaaville jos kohta kekseliäämmille keinoille, joita sittemmin paljon käytettiin natsien keskitysleireillä.

Kaksi henkilöhahmoa pysyy elokuvan tapahtumien syrjästäkatsojina: seurueen klovni, mykkä hahmo, joka jatkuvasti tarkkailee tilapäistä virkaveljeään eli Janningsia ja koulun vahtimestari, joka on läsnä opettajan kuollessa ja joka jotenkin muistuttaa Viimeisen miehen yöportieeria. He eivät kumpikaan puhu. Nämä kaksi ovat todistajia, mutta he eivät osallistu. Mitkä heidän tunteensa sitten ovatkin, he pidättäytyvät sekaantumasta tapausten kulkuun. Heidän hiljainen alistumisensa edeltää monien ihmisten passiivisuutta totalitäärisen vallan alla.

– Siegfried Kracauerin teoksesta Caligarista Hitleriin (1947)