Viimeinen metro (1980)

Le dernier métro/Den sista metron
Ohjaaja: 
François Truffaut
Henkilöt: 
Catherine Deneuve, Gérard Depardieu, Jean Poiret
Maa: 
Ranska
Tekstitykset: 
English subtitles
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
131 min
Teemat: 
FRANCOIS TRUFFAUT
François Truffaut’n Viimeinen metro (Le dernier métro, 1980) sijoittuu teatterin maailmaan Ranskan miehityksen aikaan. Se toi Catherine Deneuvelle hänen ensimmäisen César-palkintonsa teatterinjohtajan roolista. Rakastettuna on monikasvoinen, vastarintamieheksi paljastuva Gérard Depardieu.

Viimeinen metro on saanut nimensä eräästä säkeestä (”Le dernier métro est merveilleux…” / ”Viimeinen metro on ihmeellinen…”) näyttelijä Jean Maraisin muistelmissa, joihin se myös osittain pohjautuu. Elokuvan tapahtuma-aika on syksy 1942 ja paikka saksalaisten miehittämä Pariisi: yön tunneiksi on julistettu ulkonaliikkumiskielto, joten illan viimeinen metro oli merkittävä tekijä pariisilaisten elämässä. Viimeisen metron jälkeen Pariisi ei enää ollut pariisilaisten käytössä: siihen mennessä oli teattereiden ja muiden huvipaikkojen tyhjennyttävä. Ja teatteristahan Viimeinen metro kertoo, teatterista, teatterilaisista, teatterin ja elämän päällekkäisyydestä ja ristikkäisyydestä, elämän lavastuksista ja lavastetusta elämästä. Teatteria tehdään Théâtre Montmartren näyttämöllä, sitä tehdään teatterissa teatterilaisten kesken ja sitä tehdään koko Pariisin mitassa, saksalaisten lavastaman spektaakkelin puitteissa ja ihmisten ristikkäisten roolien paineissa.

Viimeisessä metrossa on kyse pelin säännöistä miehitetyssä Pariisissa: ne ovat toiset kuin rauhan aikana tai tavallisessa sodassa. Miehityksenkin aikana ihmisten on elettävä ja löydettävä roolit, joissa elää, ja niin elokuvan mittaan teatteri muuttuu elämäksi, elämä teatteriksi, teatteri historiaksi ja historia teatteriksi – ihmisistä tulee historiaa, näytelmän materiaalia. Ihmisillä on monia rooleja niin kuin heillä yleensäkin on, mutta miehitys pakottaa niihin omat lisänsä ja uusia tulkintoja. Bernard on ensi tutustumalla kadun mies, joka yrittää iskeä tuntematonta kaunotarta, sittemmin näyttelijä, joka yrittää iskeä kaikkia naisia ja on Marionin mielestä Renoirin Ihmispedon Jean Gabinin näköinen (Resnaisin Amerikan sedässä Depardieun esikuvaksi välähtelee tuon tuostakin vanhojen elokuvien Gabin – tämäntapaisia viitteitä elokuvamaailmaan on Viimeisessä metrossa enemmänkin). Kadun kaunotar osoittautuu teatterin lavastajaksi Arletteksi, ja kiimainen Bernard yrittää yhä vain uudelleen, kunnes saa yllätyksekseen ja masennuksekseen tietää, että Arlette onkin lesbo. Ja kaiken touhuilunsa takana Bernard on vastarintamies: hänessä on – vähintään – kaksi miestä niin kuin on kaksi naista, kaikissa naisissa, joiden kämmeniä hän lukee.

Viimeisen metron kiinnostavimpia henkilöitä on teatteriarvostelija Daxiat, jonka hahmolla on historiallinen esikuvansa Je Suis Partout -lehden teatteriarvostelijassa Alain Laubreauxissa ja joka Truffaut’n tuotannossa on nähty poikkeuksellisena otuksena: pelkästään pahana ihmisenä. Aivan näin yksiviivainen asia tuskin on, sillä kysymys on historiallisesta tilanteesta, eikä Truffaut ole tehnyt Daxiatistaan mitenkään ylenmäärin häijyä konnaa – fasismi, rasismi ja kollaborointi tuntuu Truffaut’lle riittäneen konnuudeksi, josta on jo sopinut hieman tinkiä. Niinpä Viimeisessä metrossa kaiken pahuuden keskelläkin huokuu aavistus renoirilaisesta hengestä, Pelin sääntöjen repliikistä: ”Tässä maailmassa, näetkös, on kauheaa, että kaikilla on syynsä”.

– Reijo Lehtonen (Parnasso 8 / 1982)