Vaitelias mies (1952)

The Quiet Man/Hans vilda fru
Ohjaaja: 
John Ford
Henkilöt: 
John Wayne, Maureen O'Hara, Barry Fitzgerald, Victor McLaglen
Lisähenkilöt: 
kuvaus Winton C. Hoch
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
norsk tekst
Ikäraja: 
K7
Kesto: 
129 min
Teemat: 
KINO KLASSIKKO
MAUREEN O'HARA IN MEMORIAM
Lisätieto: 
Maureen O'Hara in memoriam
Vaitelias mies (The Quiet Man, 1952), jossa Innisfreen maisemia pehmentävät kaste ja vesihöyry, oli John Fordin ainoa kypsän iän rakkaustarina. Kahden ylpeän ja itsepäisen ihmisen välille kehittyy tulinen suhde. Uskottavan vastuksen Maureen O’Haralle tarjosi tämän hyvä ystävä John Wayne.

I am of Ireland,
And the Holy Land of Ireland,
And time runs on, cried she.
Come out of charity,
Come dance with me in Ireland.

– T. B. Yeats

Vaitelias mies oli Fordin pitkäaikaisin ja hellityin henkilökohtainen suunnitelma ja mahdollisesti hänen rakastetuin elokuvansa (Dan Ford,  ”Pappy: The Life of John Ford”, 1979). Ford osti oikeudet tähän irlantilaistarinaan 1936, mutta löysi tuottajan vasta 15 vuoden kuluttua. Hänen omalle Argosy-yhtiölleen tekemien ratsuväkielokuvien tehtävä oli paitsi peittää The Fugitive -elokuvan tappiot, myös kerätä rahaa Vaiteliasta miestä varten. ”Maurice Walshin novelli oli tunnelmapalanen, joka nojasi enemmän tunteeseen ja lämpöön kuin henkilöihin tai juoneen.” (Dan Ford) Ford pyysi filmaamansa romaanin Vihreä oli laaksoni kirjoittajaa Richard Llewellyniä laajentamaan novelli pienoisromaaniksi, josta hän auttoi vakioskenaristiaan Frank Nugentia tekemään elokuvakäsikirjoituksen. 

Elokuva alkaa kuin Vihreä oli laaksoni. Päähenkilö kuulee kuolleen äitinsä äänen: "Etkö muista millaista se oli, Seannie? Tie kiemurteli kappelin ohi. Ja tuolla on pelto, jossa Dan Tobinin sonni ajoi sinua takaa. Se oli ihastuttava pieni talo, Seannie, ja ne ruusut, no isälläsi oli tapana kiusoitella minua niistä, mutta kuinka hänkin niistä piti." Sean ei ole kuitenkaan lähdössä kotikylästään niin kuin Huw, vaan palaamassa sinne. Vaiteliaasta miehestä tulee Vihreä oli laaksoni kääntäen (Tag Gallagher, John Ford: The Man and His Films, 1986). Vaitelias mies oli niin omaelämäkerrallinen elokuva että Ford saattoi kuvitella vain yhden paikan kuvata se: Länsi-Irlanti Galwayn lahden ympärillä (Dan Ford).

Vaitelias mies on tapainkuvaus, joka hahmottaa rakkauteen ja avioliittoon liittyvät käyttäytymissäännöt ja -muodot tietyssä täsmällisesti nähdyssä yhteisössä sekä draamallisesti että koomisesti; tämä määritelmä pätee myös ironiassaan katkerampaan Renoirin Pelin sääntöihin. Ja eikö ranskalaisen ja amerikkalaisen elokuvan suurten humanistien kehityksessä sotaa edeltävistä proletaarikuvauksista värikylläiseen fantasiaan ja elämän ja teatterin suhteisiin (Pelin säännöt rajapyykkinä ) ole jotain yhteyttä? Vaiteliaassa miehessä esitetyt tavat vallitsevat yhä Connemarassa, josta John Fordin vanhemmat tulivat; se on Irlannin köyhin maakunta ja ainoa jota Cromwell ei ikinä valloittanut (John Ford). Fordille Vaitelias mies oli hyvin ”seksikäs tarina” ja ”kypsä rakkaustarina”, hänen ensimmäisensä. (Miehen ja naisen rakkaus kulkee tietysti läpi Fordin tuotannon, mutta näin hallitsevana ehkä vain elokuvissa The World Moves On, Rio Grande ja Mogambo.) Samalla Vaitelias mies on kansan- tai kyläkomedia, jossa Fordin rakastamat humoristiset hahmot, tilanteet, repliikit ja näkökulmat pääsevät valloilleen. Vaitelias mies on Fordin kauneimpia ja hauskimpia elokuvia, todellinen kukinto hänen Irlannin-sarjasssaan (Mother Machree, Hangman’s house, Ilmiantaja, The Plough and the Stars, Vihreän saaren kansa, Jack Cardiffin pääosin ohjaama Young Cassidy;  jotkut lukevat joukkoon myös walesilaiskuvauksen Vihreä oli laaksoni) ja hänen uransa suurimpia kaupallisia menestyksiä, josta hänet oscaroitiin viimeisen kerran.

Russell Campbell (The Velvet Light Trap No.2, Fall 1971; 2. P. No. 17, Winter 1977), Jeffrey Richards  (Focus on Film No. 6, Spring 1971) ja Peter Wollen (Signs and Meaning in the Cinema, 1969; Merkityksen ongelma elokuvassa, 1977) ovat kiinnittäneet huomiota Fordin ihanneyhteisöihin. ”Monessa suhteessa maailma, jonka Ford tuo eloon Apassilinnakkeessa (voisi yhtä hyvin olla Vaiteliaassa miehessä – MV) muistuttaa orgaanisen yhteisön mallia, jonka rakensi sosiologi Ferdinand Tönnies klassikossaan ”Gemeinscahft und Gesellschaft” ja myöhemmissä teoksissa. ”Gemeinschaftilla” (yhteisö) kuvataan esiteollisessa yhteiskunnassa vallitsevaa sosiaalisen järjestyksen muotoa, jota luonnehtii yhtenäisyys, lujat sukulaisuus- ja ystävyyssiteet, suhteellinen rauha, läheiset siteet maahan, kotituotanto ja vaihtokauppa ja kansantaiteiden kukoistus. Sitä vastoin ”Gesellschaft” (liitto) on moderni atomisoitumisen, perheen hajoamisen, henkilökohtaisen vieraantumisen, massateurastussotien, korkean maantieteellisen liikkuvuuden, kaupallisuuden ja tieteen maailma. Keskiajalta peräisin olevat auktoriteettisuhteet (joita Tönnies piti paternalistisina hyvässä mielessä) antoi ”Gesellschaftissa” tietä voimaan perustuvalle riistolle. ”Gemeinschaft”, Tönnies kirjoitti, oli ”yhdessä elämisen pysyvä ja aito muoto”. (Campbell) Fordilla oli taipumus siirtää ihanneyhteisönsä pois nykypäivän Amerikasta historiaan (kaihoisan affektiivisesti kuvattu vanhan syvän etelän pikkukaupunki Judge Priestissä tai elokuvassa Ja aurinko paistoi... ei ole kuitenkaan vailla ristiriitoja) tai muihin maanosiin (Vaiteliaan miehen Irlanti, sukulaisteoksen Etelämeren seikkailijat Polynesian saari). Kun suunta Fordin elokuvissa on Amerikkaan ja länteen, jossa erämaa muutetaan puutarhaksi, on se myös takaisin kotiin, Irlantiin, joka nälänhädän ja itsenäisyyssodan vaimojen sijasta näyttäytyy Vaiteliaassa miehessä hyvinvoipana rauhanomaisena idyllinä. Ford tuotti pettymyksen niille, jotka odottivat hänen sodan jälkeen tarttuvan nykypäivään Vihan hedelmien tapaisella ankaralla realismilla. Hän on aina ollut nostalgikko, ja Vaiteliaassa miehessä hän vie elokuvaperheensä (mukana Abbey Theatren kasvatti Barry Fitzgerald) juurilleen ja luo Irlannin sellaisena kuin vain koti-ikävä voi sen nähdä.

”Elokuvan kaupallisuus ja juovuttava Technicolor ovat omiaan hämärtämään sen dokumentaariset ja brechtiläiset aspektit. Ford läpikäy nopeasti Innisfreen yhteiskunnan analyysin. Siirrymme rautatieasemalta maalle, kaupunkiin, kirkkoon, pubiin ja tapaamme junailijoita, ajureita, pappeja, aristokraatteja, tilanomistajia, IRA:n, juomareita, peltotyöläisiä, anglikaanista papistoa. Mutta jälleen monet henkilöhahmot tarjoavat niin tunnelmallisia vinjettejä (ja heidän esityksensä ja komediansa ovat niin viehättäviä ja hauskoja) että yhteisön sosiologinen kompleksisuus ei ole heti näkyvissä, huolimatta elokuvan lakkaamattomasta keskittymisestä yleisiin tapoihin. Kuitenkin Connemara on kolmannen maailman kulttuuri, pohjimmiltaan gaeliläis-irlantilainen, mutta roomalaiskatolisen kirkon ja Englannin vaikutuksen alainen.” (Gallagher) Tässä patriarkaalisessa yhteisössä ”myötäjäiset ja huonekalut ovat naisen identiteetti, hänen itsenäisyytensä”; ”huonekalut ovat osa hänen persoonaansa kuin tyttönimi ja rahat mahdollistavat sen, ettei hän ole täysin riippuvainen aviomiehestään” (Molly Haskell, From Reverence to Rape). Miehen roolina on voimainkäyttö.

Fordin mukaan väri on osa Vaiteliaan miehen draamallista rakennetta, ja ilman sitä kohtaukset eivät välity. ”Heti jouduttuaan Irlannin maiseman ja uneliaisuuden lumoihin John Waynen Sean Thornton tuntuu olevan kietoutunut dialektiseen ristiriitaan lihanhimon lämpimien ruskeiden ja punaisten ja katolisen protokollan kylmien sinisten ja vihreiden välillä. Tässä yhteydessä Maureen O’Haran liekehtivä punainen tukka on yhtä paljon luonnonvoima kuin tyylikeino. Fordin aistillisuus ei ole koskaan ennen eikä jälkeen ollut näin tutkittua. Tuuli piiskaa pitkän hameen tytön vankkoja jalkoja vasten melkein El Grecon veroisella pyyhkäisyllä ja jännitteellä, ja rankkasade paljastaa rakastavaisten lihan painautuneena konvention ja tukahduttamisen tarttuvaa kudosta vasten.” (Andrew Sarris, The John Ford Movie Mystery, 1976) Philippe Haudiquet’n (John Ford, 1966) mukaan Irlannille ominainen vedellä kyllästetty valo on auttanut Fordia saavuttamaan pehmeitä ja mietoja sävyjä, ja väri osallistuu läheisesti teoksen maalauksellisen ja lyyrisen luonteen luomiseen. Samoin Victor Youngin sovittama hieno irlantilainen musiikki. Vaitelias mies lähenee mystiikkaa.

– Markku Varjola, 1990