Miehen tie (1940)

En mans väg
Ohjaaja: 
Nyrki Tapiovaara, Hugo Hytönen
Henkilöt: 
Gunnar Hiilloskorpi, Mirjami Kuosmanen, Hugo Hytönen
Lisähenkilöt: 
kuvaus Erik Blomberg
Maa: 
Suomi
Tekstitykset: 
svenska texter
Ikäraja: 
K7
Kesto: 
93 min
Teemat: 
MIRJAMI KUOSMANEN
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm (uusi kopio 2008)
Lisätieto: 
F. E. Sillanpään romaanista • vieraana Erkka Blomberg
F. E. Sillanpään romaaniin perustuva Miehen tie (1940) jäi viimeiseksi elokuvaksi Nyrki Tapiovaaralle, joka kaatui talvisodan etulinjassa. Mirjami Kuosmanen sai ensimmäisen suuren pääroolinsa intohimoisena Vormiston Almana. Erik Blomberg oli tuottaja ja kuvaaja, ja ohjauksen saattoi loppuun Hugo Hytönen.

Nyrki Tapiovaaralle Sillanpää-filmatisointi Miehen tie merkitsi paluuta ja jatkoa Juhan linjalle: eeppistä kansan ja maaseudun kuvausta, tällä kertaa nykyaikaisversiona, haastavaa elokuvasovitusta tunnustetusta alkuteoksesta, jonka aiheen hän saattoi jälleen kokea itselleen läheiseksi ja joka lisäksi ponnisti hänen oman kotiseutunsa maaperästä. Kuten Juhassa Tapiovaara saattoi nytkin olla uskollinen sekä alkuteosta että itseään kohtaan ja tavoittaa uskollisuuden kautta persoonallisen näkemyksen.

”Ahrolan talon oloista Paavon isännyyden vakiintuessa”, kuuluu Miehen tien alaotsikko. Sillanpää kertoo päähenkilönsä tiestä vajaan vuoden kuluessa, Paavon vaimon kuolemasta hänen uuteen liittoonsa nuoruudenrakastetun, Vormiston Alman kanssa. Teos on jäsennetty neljään osaan vuodenaikojen kierron mukaisesti, mutta tämä rakenne on vain suurpiirteinen runko: kussakin osassa kerronta ja tapahtumat rönsyilevät vapaasti menneisyyteen, tulevaisuuden aavisteluihin, sivuhenkilöihin, kirjailijan omiin pohdintoihin. Ahrolan talo, vuodenajat ja Paavon suhde Almaan ovat kuitenkin sellaisia kiintopisteitä, joihin kaikki kehittelyt palaavat. On kuin hän olisi vartavasten luonut tällaisen rakenteen, koska se vastaa täsmällisesti Paavon tajunnanvirran ja harharetkien poimuja.

Sekä romanssissa että elokuvassa Paavon ja Alman yhteenkuuluvuus on alusta lähtien enemmän kuin eroottista jännitettä tai edes isyyden ja äitiyden yhdyssidettä: heidän suhteessaan on kohtalonyhteyttä, jota Sillanpää-tutkielmissa on luonnehdittu ”biologiseksi ennaltamääräytymiseksi ja vaaliheimolaisuudeksi”. Elokuvan alkujaksoissa Paavo on koettavissa irrallisena, levottomana etsijänä taivaan ja maan välissä; Alma sen sijaan on kiinni luonnossa – hänet on nähty ”luonnon viisaan voiman” edustajana, joka heti löytää sen, minkä oivaltamiseen Paavolta kuluu aikaa. Miehen tie harharetkineen näyttäytyy etsikkoaikana, joka on välttämätön hänen kehitykselleen: vasta sen jälkeen hän on valmis hyväksymään luonnon yksinkertaisen viisauden, itsensä osana luontoa ja sen tasapainoa.

Kypsää luomiskauttaan elävän Nobel-kirjailijan Miehen tien ja alle 30-vuotiaan elokuvantekijän Miehen tien välillä on epäilemättä eroa Sillanpään eduksi, ja on kyseenalaista missä määrin voidaan vedota siihen, että Tapiovaara ei päässyt viimeistelemään elokuvaa. Nykyisin nähtävän version kokosivat Erik Blomberg ja Mirjami Kuosmanen Hugo Hytösen ohjaamien uusintakuvausten jälkeen. Lopputulos on kiistattoman epätasainen huolimatta Blombergin pyrkimyksestä säilyttää elokuvassa mahdollisimman paljon Tapiovaaran henkeä. Tiedetään, että suurin osa kesän ja luonnon kuvista, Mirjami Kuosmasen ja Gunnar Hiilloskorven yhteisistä kohtauksista on Tapiovaaran työtä. Näissä kohtauksissa Miehen tie hengittää täyteläisimmin. Sen sijaan Taatilan ja neiti Tiirikan yhteiset kohtaukset tai eräät sivuepisodit putoavat visuaalisen köyhyytensä tai näyttelemistyylinsä puolesta selvästi parhaiden jaksojen tasosta. Niistä puuttuu se pitkiä sillanpääläisiä kehittelyjä hienosyisesti pelkistävä ote, tyylittelevä ja kuitenkin jykevästi eeppinen kuvakerronta, jota voitaneen pitää Tapiovaaran tunnusmerkkinä. Viime kädessä on luettava Blombergin ja Kuosmasen ansioksi, että Miehen tie on niinkin ehjä ja vaikuttava kokonaisuus kuin se nykyisellään on.

– Sakari Toiviainen (teoksesta Nyrki Tapiovaaran tie, 1986)