Käpy selän alla (1966)

En kotte under ryggen/Skin, Skin
Ohjaaja: 
Mikko Niskanen
Henkilöt: 
Kristiina Halkola, Kirsti Wallasvaara, Eero Melasniemi, Pekka Autiovuori, Anneli Sauli
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Marja-Leena Mikkola • kuvaus Esko Nevalainen • musiikki Kaj Chydenius • leikkaus Juho Gartz
Maa: 
Suomi
Tekstitykset: 
English subtitles
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
89 min
Teemat: 
SUOMI 100: SAIN ROOLIN JOHON EN MAHDU
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Käpy selän alla (1966) räjäytti pankin. Itseään etsivät nuoret pakenevat kaupungista maalle kesän hehkeimpinä hetkinä ja kokevat, mitä heidän pitää kokea ollakseen nuori ja vapaa. Mikko Niskasen elokuva ja sen näyttelijät säilyvät sekä suomalaisen elokuvan klassikkona että kulttiraitana ikuisesti.

Mikko Niskasen Käpy selän alla oli ensi-iltakierroksellaan suuri yleisömenestys: se saatettiin kokea eräänlaisena uutena läpimurtona suomalaiselle elokuvalle, joka oli juuri kokenut vanhan tuotantojärjestelmän romahduksen, kolmivuotisen näyttelijälakon ja hapuili tietään uusien aaltojen ja tuulien pyörteissä.

Käpy selän alla nosti pintaan 1960-luvun puolivälin opiskelijanuorison asenteet ja tuntemukset ja muotoili ne tavalla josta nuoriso saattoi tunnistaa itsensä. Marja-Leena Mikkolan käsikirjoitus, jota kuvausvaiheessa muokattiin ja täydennettiin kaiken aikaa, ei alun alkaenkaan pitäytynyt suomalaisen elokuvan perinteisiin latteuksiin ja kaavamaisuuksiin dramaturgian, ihmiskuvauksen tai tarinan kehittelyn puolesta. Kävyn ongelmanasettelut ja ihmisten psyykkinen rakenne ovat kokonaan toista maata kuin Waltarin ”kurittoman nuorison” patenttityypit tai kysymykset, jotka jo itsessään sisältävät ratkaisun.

Kävyn juonirunkona on kahden pojan ja kahden tytön telttaretki maalle. Loma-ajan huolettomuus, vapautuminen, luonnonläheisyys ovat teollistuneen ajan ja kaupungistuneen väestön kokemusta, jonka kaikupohja on laaja. Näkemys ”kesäisestä leikistä” vastakohtana talven työlle ja pimeydelle on luonteenomainen pohjoismaiselle taiteelle, elokuvassa se on saanut hienoimmat ilmauksensa Ingmar Bergmanin (varhais)tuotannossa. Asiaan kuuluu myös kesäisen elämäntunteen problematisointi: kun valo on kirkkaimmillaan, luonto kukkeimmillaan, myös ihminen on avoin, haavoittuva, altis päästämään pinnanalaiset ongelmat esiin.

Myös Kävyn nuoret kantavat mukanaan maalle kaupunkilaisen opiskelijapolven tietyn suruttomuuden ja vapauden, mutta samalla myös tyytymättömyyden, tasapainottomuuden ja ahdistuksen.  Heidän epäviihtymyksessään häivähtää myös sosiaalinen ulottuvuus, ennen kaikkea kysymys on kuitenkin psyyken ja tunteiden ongelmista, minuuden ja aikuistumisen yleispätevistä kasvukivuista. Viina, tanssilava ja melankoliset laulut antavat asetelmalle oman suomalaiskansallisen makunsa.

Kävyssä Mikko Niskanen tavoitti ”tuoreuden” ja ”luontevuuden” niin kuin niitä ei koskaan ennemmin tai myöhemmin ole suomalaisessa elokuvassa tavoitettu. Saavutus on toki suhteellinen: ”todenmakuisuus” tai ”todenkaltaisuus” eivät välttämättä ole tae suuremmasta ”totuudellisuudesta”, vaan historiaan, kulttuuriin ja elokuvailmaisuun liittyvä konventio. Joka tapauksessa voinee sanoa, että Niskanen onnistui Kävyssä vangitsemaan palasen aikakauden ilmaa. Myös näyttelijävalinnoillaan ja -ohjauksellaan hän kouraisi koskematonta ja hedelmällistä maata. Kristiina Halkola, Kirsti Wallasvaara, Pekka Autiovuori ja Eero Melasniemi olivat tuolloisia teatterikoululaisia, joilla oli vähän tai ei lainkaan elokuvakokemusta, eikä näin ollen myöskään kasvojen kulumisen tai teatterivaikutuksen rasitteita, jotka paljolti olivat leimanneet siihenastista elokuvaamme. Nuorten näyttelijöiden suorituksissa, vai pitäisikö sanoa olemuksessa, olemisessa, on värinää joka säilyy.

– Sakari Toiviainen (1979, 1988)