Kuningas jolla ei ollut sydäntä (1982)

Kungen som inte hade något hjärta
Ohjaaja: 
Päivi Hartzell, Liisa Helminen
Henkilöt: 
Esko Salminen, Kari Franck, Heikki Kinnunen, Aino Seppo, Tom Pöysti, Markku Blomqvist, Martti Tschokkinen
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Daniel Katz Mika Waltarin sadusta • musiikki Jukka Linkola
Maa: 
Suomi
Ikäraja: 
S
Kesto: 
92 min
Teemat: 
SUURI LUKUSEIKKAILU
Satuelokuva Kuningas jolla ei ollut sydäntä (1982) perustuu Mika Waltarin kertomukseen, jonka hän kirjoitti Sinuhe egyptiläisen rinnalla vuonna 1945. Elokuvasovituksen toteuttivat vuonna 1982 Päivi Hartzell ja Liisa Helminen. Sadussa kuningas haluaa eroon suruistaan ja antaa siksi repiä sydämensä rinnastaan. Mutta surun mukana häviää myös ilo. Rooleissa nähdään mm. Kari Franck, Aino Seppo, Tom Pöysti, Esko Salminen ja Heikki Kinnunen.

“Olipa kerran onnellinen kuningas, jolla oli kuvankaunis kuningatar ja pieni tytär. Äkkiä suuret onnettomuudet kohtasivat valtakuntaa, ja kuningatar sairastui ja kuoli. Silloin kuninkaan mielen täytti niin rajaton suru, että hän antoi poistaa sydämen rinnastaan ja lukita sen linnan syvimpään kellariin.”

Näin käynnistyy Mika Waltarin satu, jonka keskeiseksi teemaksi kehkeytyy lämpimän tunteikkuuden ja kylmän pragmatismin, sydämen ja järjen ristiriita. Tällainen sadulle luvallinen kärjistys (järki ja tunne sulkevat pois toisensa: jos olet järkevä, sinulla ei ole tunteita) on säilynyt myös Hartzellin & Helmisen elokuvan runkona. Perinteiseen sadun kaavaan on upotettu opetus siitä, että niin ilo kuin surukin kuuluvat ihmiselämään ja että tunteet, taide, leikki ovat yhtä arvokkaita kuin hyöty ja tehokkuus. Pahaa edustaa tässä sadussa pääministeri, jolle järkevyys on ainoa siedettävä arvo.

Upea Saksassa kuvattu linna, kauniit maisemat ja linnan salaperäiset sisätilat luovat satumaailman, jota kansoittavat erilaiset värikkäät hahmot. Niistä omaperäisimpiä ovat vieraan valtakunnan prinssi ja hänen kolme seuralaistaan, mies Väkevä, mies Vihainen ja mies Ovela. Näiden neljän riemullisen ja näyttelijäsuorituksineenkin onnistuneen hahmon seikkailuissa on sitä mielikuvituksen hurjuutta, jota itse elokuvakin olisi kaivannut enemmän lähteäkseen kunnolla lentoon.

Satuelokuva vaatii elokuvalle sinänsä ominaisen realismin ylittämistä keinolla tai toisella. Kun meidän oloissamme ei ole varaa eikä ammattitaitoa tehdä sitä hioutuneen tekniikan avulla, kohdistuu ohjaukseen hyvin suuria vaatimuksia. Tässä mielessä myös Hartzellin ja Helmisen hyvä yritys jättää toivomisen varaa. Tuntuu siltä kuin tekijät olisivat olleet liian varovaisia satumaailmansa luomisessa, suorastaan kilpailleet järkevyydessä pääministerihahmonsa kanssa. Kohtuuden nimessä on kuitenkin huomautettava, että sadun taikaa on erittäin vaikea saavuttaa, mistä todistaa sekin, että hyviä satuelokuvia on tavattoman harvassa.

Sitäkin harvinaisempi tapaus kokoillan satuelokuva on Suomessa, jossa vuosikymmenet on saatu tyytyä Edvin Laineen ohjaamaan Prinsessa Ruususen (1949). Toki Kuningas jolla ei ollut sydäntä kestää muutenkin kuin poikkeuksellisuutensa vuoksi: se on kunnioitettava yritys, jolle vain olisi suonut useita hyppysellisiä lisää taikajauhetta, toisin sanoen runoutta ja satua.

– Ywe Jalanderin (1982) ja muiden lähteiden mukaan