Kesäkapina (1969)

Sommarrevolt
Ohjaaja: 
Jaakko Pakkasvirta
Henkilöt: 
Titta Karakorpi, Hannu Oravisto, Veikko Honkanen
Maa: 
Suomi
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
82 min
Teemat: 
NAINEN UUDEN AALLON ELOKUVASSA
Jaakko Pakkasvirran Kesäkapinassa (1970) Godardin vaikutteet olivat selvät, mutta ilmaisu kohosi suomalaisomaperäiseen lentoon. Ensimmäisten joukossa maassamme Pakkasvirta omaksui kollaasin mahdollisuudet täysipainoisesti. Titta Karakorpi esitti valokuvamallia, ja muissa rooleissa nähtiin Hannu Oravisto, Eero Melasniemi ja Veikko Honkanen. Mainosmaailman kuvaus oli lennokasta; traagisessa juhannusjaksossa näkemys syveni.

Huom! Elokuva esitetään osana Risto Jarva -seuran 40-vuotisseminaaria Nainen uuden aallon elokuvassa, joka järjestetään 8.–9.9.2018. Vapaa pääsy. Ohjelman jakautuminen eri päiville päivittyy.

Kesäkapina on elokuva, joka nimensä mukaisesti pyrkii kapinaan niin yhteiskuntajärjestystä kuin myös perinteisen kerronnan muotoja sekä katsomistottumuksia vastaan. 1960-luvun Godardin viitoittamassa hengessä se on kollaasiluontoinen kokonaisuus, jossa näytelmäelokuvan runkoon limitetään dokumentaaria, haastatteluja, mainoksia, mainoskuvausta, suoraa puhetta ja välitekstejä. Tässä rakennelmassa myös katsojan perinteinen paikka on toinen: elokuva lähtee liikkeelle mainosten tyylitellystä maailmasta, normaalin elokuvan illuusiosta ja sitten hajottaa sen, jolloin katsoja joutuu jatkuvasti arvioimaan uudelleen suhdettaan ei yksin tähän vaan kaikkeen näkemäänsä elokuvaan.

Vähän ennen Kesäkapinaa kirjoittamassaan artikkelissa ohjaaja Jaakko Pakkasvirta käsitteli vallitsevan esitystilanteen psykologiaa, olennaisena ajatuksenaan se, että ennen kuin passivoiva, ylivertaisen illuusion tarjoava käytäntö muutetaan, elokuva pysyy sinä oopiumina kansalle mitä se on ollut valtaosan historiastaan. Kesäkapina merkitsi idean soveltamista varsin innostavalla joskin hyvin vähän jälkiä jättäneellä tavalla. Elokuvasta tehdyn katsojatutkimuksen mukaan se lähinnä vahvisti olemassaolevia asenteita: “älyllisesti” elokuvaan suhtautuvat pystyivät näkemään mieltä siinä missä “elämyksellisesti” suhtautuvat näkivät vain särön.

Kesäkapina purkaa ihmistä ohjaavaa taloudellista ja ideologista vyyhtiä valokuvamalli Susannan kautta. Työssään Susanna joutuu lainaamaan, myymään ruumiinsa tyydyttääkseen tarpeita, joiden tarpeellisuus kyseenalaistetaan. Yksityiselämässään hän myy itseään samansuuntaisesti tyydyttääkseen liikemiesmoraalin tarpeita tai aviomiesehdokkaansa, yhteiskunnan arvot tehokkaasti sisäistäneen myyntipäällikön tarpeita. Yhteiskunnan rakenteiden, omistamisen, ostamisen ja myymisen kuvio toistuu myös ihmissuhteiden tasolla. Kesäkapina on jatkuvaa risteilyä yksilön ihanteellisen minän ja hänen hyväksikäytetyn minänsä, yksilön valintatilanteen ja yhteiskunnan lainalaisuuksien välillä. Tästä yhteentörmäyksestä syntyy tila jossa Kesäkapina liikkuu, “todellisuus jonka yksinkään ainesosa ei ole todellinen”, kuten muuan väliteksti kertoo. Tästä maisemasta ei löydy sitä suomalaista onnea, jota ollaan ajavinaan takaa. Joka suunnalla päädytään vääristymien ketjuun. “Omistamisen rakenteellinen väkivalta” pyyhkii myös sanat merkityksettömiksi. Lopussa päähenkilöt nähdään irrallisen kapinan, tuhon ja apatian vaihtoehtojen edessä. Kapina “kulutusfasismia” vastaan jää yksityiseksi eleeksi, mutta sisältää myös uuden alun siemenen: “Tuntuu siltä että ikään kuin pitäisi repiä kaikki se mitä on tehnyt”, Susanna sanoo. “Että jotenkin pystyisi alkamaan alusta. Tai näkisi asiat puhtaasti, uudella tavalla. Eihän se tietenkään merkitse yhtään mitään muille, koska ne on heti valmiit länttämään uudet mainokset entisten tilalle, mutta mulle se merkitsee.”                                                             

– Sakari Toiviainen (1975, 1998)