Blue Velvet – ja sinisempi oli yö (1986)

Blue Velvet/Blue Velvet - och blåare var natten
Ohjaaja: 
David Lynch
Henkilöt: 
Kyle MacLachlan, Isabella Rossellini, Dennis Hopper, Laura Dern
Lisähenkilöt: 
kuvaus Frederick Elmes • musiikki Angelo Badalamenti
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
121 min
Teemat: 
DAVID LYNCH
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Blue Velvet – ja sinisempi oli yö (1986) on pastissinomainen tutkielma 1950-luvun periamerikkalaisesta pikkukaupungista. Lynch sekoittaa suvereenisti yhteen arkista ja fantasiaa, koomista ja traagista samalla hämmentäen kudelmaansa saippuaoopperan ja kauhun elementeillä. Hidastetut kuvat tulppaaneista ja paloautoista ovat vähintään yhtä häiritseviä kuin väkivaltaiset kuvat seksuaalisista fantasioista. MacLachlan saa rinnalleen Isabella Rossellinin ja Dennis Hopperin, jonka roolihahmo on sekopäisyydessään mahtava.

Blue Velvet on kriitikoilta saanut ainakin seuraavia lajimerkintöjä: pornoelokuva, vertaus synnistä ja pelastuksesta, kulttielokuva, modernia gotiikkaa, kehityselokuva, korkeakulttuurinen roskaelokuva, film noir, murhamysteeri, pikkukaupunkielokuva, unielokuva, komedia ja surrealistinen jännityselokuva. David Lynch on löytänyt amerikkalaisen viihdekulttuurin aarteistot eikä juurikaan piittaa lajityyppien puhtaudesta – siksi hänen elokuvansa tuntuvat sijoittuvan useampaan lajityyppiin yhä aikaa. Lynch tuntuu rikkovan konventioita ja hakevan epätavallisia kytkentöjä päästäkseen kiinni johonkin tuntemattomaan, tuttujen kaavojen puitteissa näkymättömään ilmiöön.

Blue Velvetin tarina on nuoren ja viattoman Jeffreyn matka siihen inhimilliseen pimeyteen, joka väijyy idyllisenä esiintyvän (amerikkalaisen pikkukaupunkielokuvan myytin mukaisesti) uneliaan puuntuottajakaupungin Lumbertonin tuttujen pintojen takana. Liian ystävälliset ihmiset, liian valkoisina hohtavat aidat ja liian punaiset ruusut ovat normaaliuden kudosta, joka kuitenkin pettää kun pojan utelias katse ei jätä kiehtovaa yökerholaulajatarta eikä hänen liittyvää rikosvyyhtiä rauhaan. Kun Jeffrey piiloutuu laulajattaren vaatekaappiin ja tirkistelee naisen ja maanisen psykopaatin Frankin välistä sadomasokistista kohtausta, katsoja on samassa asemassa kuin Jeffrey, voyeuristina paikalla. Elokuva rinnastaa nuoren miehen kokemusten etsinnän, poliisietsivän tutkimustyön ja elokuvan katsomisen käytännön toisiinsa – siksi Blue Velvet on samalla kertaa sekä katsetta varten lavastettu spektaakkeli että analyysi siitä.

Aivan kuten Villissä sydämessä ja sittemmin tv-sarjassa Twin Peaks Lynch ilakoi Blue Velvetissä sillä biologisen ja moraalisen rappion kuvastolla joka oli hänelle läheistä jo Eraserheadissä ja jonka arkimaailma mieluusti peittää näkyvistä ja määrittelee saastaksi kyetäkseen vetämään selväpiirteiset rajat kulttuurin ympärille. Blue Velvet rikkoo yksityisen ja julkisen, “näkymättömän” ja “näkyvän” rajaa mätänemisen, irtileikattujen ruumiinosien, seksuaalisen väkivallan, hulluuden, sadomasokististen rituaalien, homoseksuaalisuuden, naisen alistamisen ja huumeiden käytön kuvin. Ne tuottavat ilmaisua, joka sekä pelottaa että vetää puoleensa.

Joidenkin kriitikoiden mukaan Blue Velvet on postmodernin elokuvan avainteoksia siksi, että se ei modernismin tapaan problematisoi vain representaatiota, vaan ennen kaikkea sen mikä ymmärretään todelliseksi. Kun modernistit koettivat kiinnittää huomion kuvan pintaan ja sen materiaalisuuteen, Blue Velvetin Lynch kyseenalaistaa – surrealismin ja pop-taiteen hengessä – todellisuuden ennalta sovitun luonteen, mutta tarjoaa samalla pintatason merkkien leikkiä. Ja kun realismin nimeen vannovat elokuvantekijät yrittävät jäljittää katoavaa todellisuutta, Lynch koettaa parhaansa mukaan kadottaa konventionaalisesta todellisuudesta loputkin.

– Kari Salmisen (“David Lynchin kamerasiveltimen jäljet”, Elävän kuvan vuosikirja 1991) mukaan