Matador (1986)

Ohjaaja: 
Pedro Almodóvar
Henkilöt: 
Assumpta Serna, Antonio Banderas, Nacho Martínez
Lisähenkilöt: 
kuvaus Ángel Luis Fernández
Maa: 
Espanja
Tekstitykset: 
suom. tekstit
Ikäraja: 
K16
Teemat: 
ELOKUVAN HISTORIA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Matador (1986) on ultratyylikäs näky Eroksesta ja Thanatoksesta. Syyllisyyskompleksin riivaama torero-oppilas (Antonio Banderas) tunnustaa sarjan murhia. Oikeat himomurhaajat, María ja Diego, ovat vapaita kohtaamaan toisensa ja lopullisen hurmion.

”Väkivaltainen kuolema on äärettömän kaunis, varsinkin silloin kun nuori ihminen kuolee.” – Mishima

Matador on myös ”Mata d’Or” – “Kultatukka”. Tarkoitan, että pitkää vaaleaa tukkaa pidetään yleensä vaaran merkkinä. Siksi erityisesti elokuvassa ja viihdekirjallisuudessa vaalea nainen on aina edustanut vaaraa ja viettelystä. Hitchcock tiesi sen hyvin. Tästä huolimatta Matadorissa kaikki naiset ovat tummia, myös ne, jotka aikaisemmin ovat olleet vaaleita kuten Assumpta Serna, jonka hiukset värjättiin elokuvaa varten. Tunnustan, että minussa on kontrolloimaton tendenssi kulkea vastavirtaan. Luonteeni on sellainen.

Niille, jotka aina etsivät kaikista elokuvista hämäriä kunnianosoituksia, voin kertoa, että Matador on kunnianosoitus suurelle Buñuelille. Hän teki puoli vuosisataa sitten ”L’Age d’Orin” (Kulta-aika). Vuonna 1986 minä tein ”Mata d’Orin” (Kultatukka).

Amerikkalaisten mukaan, jotka tietävät melkoisesti kaupankäynnistä, elokuvia tehdään ainoastaan lapsille ja vajaaälyisille, koska vain kehittymättömät ihmiset käyvät elokuvissa. En aio kilpailla heidän kanssaan ja olen rohjennut tehdä elokuvan aikuisille. Elokuvan, jota et voi unohtaa viidessä minuutissa. Liian usein yleisöön suhtaudutaan kuin se olisi joukko katsojakoneita. On aina vain epätavallisempaa, että elokuvien henkilötkään ylipäänsä kuuluisivat ihmislajiin. Entisaikaan – koneet mukaan lukien – oltiin inhimillisiä, nyt asia on päinvastoin. Olen koettanut panna itseni likoon ja ennen kaikkea näyttää sisäisen mutta myös ulkoisen maisemani. Tällä en tarkoita, että hylkäisin todellisuuspakoelokuvat. Päinvastoin, sillä jos ylevä taistelu on jotakin, missä vihollinen on suoraan vastapäätä, myös Matador voidaan luokitella eskapistiseksi elokuvaksi, mutta siinä paolla on päätepisteessään oman itsensä perusta. Jos lopputulos tuntuu teennäiseltä, se johtuu siitä, että olen esittänyt asian huonosti.

Elokuvassa on suuri, vavisuttava keskeistarina tulvillaan hehkua ja repivää hellyyttä. Kuolema on läsnä kuten kauneus ja intohimokin. Mutta tarinoiden mielenkiinto ei ole vain niiden eläväksi tekemisessä, vaan myös niiden katsomisessa tai kertomisessa. Siksi tehdessään niitä eläviksi täytyy ensin valita mallit, joita haluaa matkia.

Kaikissa seikkailukertomuksissa on mukana kaiken kokenut kapteeni ja nuorukainen, joka kuuntelee, kun kapteeni kertoo tarinoita ja joka uneksii tulevaisuudessa elävänsä ne. Elokuvassani kapteeni on härkätaistelija (Nacho Martinez), joka on vetäytynyt areenoilta pahan sarveniskun takia, ja kuuntelija on hänen härkätaistelukoulunsa oppilas (Antonio Banderas), joka voidakseen elää haluaa ensin oppia tappamaan, ja ennen kaikkea voidakseen aloittaa tappamisen hänen on opittava kärsimään sen aiheuttama rangaistus. Kolmas tärkeä henkilö on Maria Cardenal, joka on liian kärsimätön rakkauden hetkellä. Miehet eivät saa tarpeekseen hyväillä häntä, koska hän tappaa heidät ennen sitä. En syytä häntä, sellainen nainen ansaitsee kaiken kunnioitukseni, mutta säälin häntä myös, koska hurjine himoineen Maria on tuomittu yksinäisyyteen, ja ruumiit ovat harvoin hyvää seuraa.

Nämä kolme henkilöä kulkevat kuin hypnotisoidut läpi elokuvan 3000 metriä, siihen saakka, jolloin vastaan tulee sana ”Loppu”. Hyvä tarina vaatii lopun, ja jos loppu tekee päähenkilöt onnellisiksi, sitä parempi. Ja tässä tapauksessa päähenkilöt ovat äärettömän onnellisia, vaikka heidän viimeinen hymynsä on veren tahraama. Mutta elämä on sellaista, ja sellainen on Kuolema.

– Pedro Almodóvar (Matadorin tiedote, Senso Films 1988) AA 1990