Down by Law (1986)

Ohjaaja: 
Jim Jarmusch
Henkilöt: 
Tom Waits, John Lurie, Roberto Benigni
Lisähenkilöt: 
kuvaus Robby Müller • musiikki John Lurie
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
108 min
Teemat: 
JIM JARMUSCH
Jim Jarmuschin kolmas pitkä elokuva Down by Law (1986) oli jo valmiin taiteilijan hallittu työ, jossa ei ollut tarpeetonta köyhyyden estetiikkaa. Kaksi konnaa (Tom Waits, John Lurie) ovat nyt vastahakoisia isäntiä vankisellissä, johon tuodaan Roberto Benigni ("if looks could kill, I'm a dead man").

Jim Jarmuschin kolmas pitkä elokuva Down by Law on persoonallisella otteella romantisoitu, kolmen pohjalle joutuneen miehen epäseikkailu, jossa kielelliset ristiriidat minimoivat puhetta ja rikastavat eleitä. Elokuvan moraali löytyy alun seinäkirjoituksesta: "Elämä on limbotanssi" – "how low can you go" – mutta siitä eteenpäin Jarmusch alkaa ladata tarinaansa lisääntyvällä ja sisäistyneellä hilpeydellä.

Laulaja-lauluntekijä Tom Waits esittää haaveksivaa ja rääväsuista tiskijukkaa, saksofonisti John Lurie epäonnista sutenööriä. Sinnikkään optimistisessa elämännäkemyksessään pysyttäytyvänä Robertona nähdään italialainen koomikko Roberto Benigni, joka kuvausten aikana ei osannut juuri sanaakaan englantia. Kommunikoinnin vaikeus on elokuvan muuan keskeinen teema. Kaksi jenkkiä, jotka puhuvat omaa kieltään, eivät selviä maailmassa sitä vertaa, minkä mielikuvitustaan vilkkaasti käyttävä italialainen. Vankilaelokuvasta kehkeytyy pakoelokuva, ja käänteentekijän roolin sekä sympaattisimman kohtalon Jarmusch suo juuri Robertolle, rakastamansa eurooppalaisen kulttuurin edustajalle. Eräissä lehtihaastatteluissa Jarmusch on sallinut kutsua tyyliään minimalistiseksi. Samalla hän on korostanut, ettei hän etsi painokkaimpia merkityksiä dialogista, vaan tauoista. Hollywood-elokuvalle tyypillistä runsasta, yliselittävää kirjoittamista hän pitää katsojaa alentavana ja loukkaavana. Yhtäältä Jarmusch korostaa mahdollisimman suuren tuotannollisen itsenäisyyden välttämättömyyttä. Toisaalta hän perustelee elokuvansa mustavalkoisuutta sillä, että värifilmi tuottaa loputtoman määrän merkityksiä, joista tekijä joutuu tahtomattaankin vastuuseen: "Mustavalkoinen antaa vähemmän informaatiota ja pidän yksinkertaisuudesta". Jarmusch ei näytä pyrkivän niinkään avoimuuteen ja ratkaisemattomuuteen kuin elokuvan merkitystasojen kontrolliin. Samalla hän puolustaa mustavalkoisuuden "fantasia-luonnetta": sille sukupolvelle, jonka koteihin todellisuus ja erityisesti Vietnamin sota tuli väritelevision uutisraportteina, juuri värillisyys merkitsee realistisuutta.

Jarmusch on sanonut elokuvaansa "neo-beat-noir-komediaksi". Tämän kaikkia vaikutteita yhteen keräävän pilan merkityksenä saattaa olla se, että Down By The Law nojaa perinteisten lajityyppi-elokuvien konventioille juuri siinä määrin, että niistä poikkeaminen selkiytyy omaksi merkityksekseen – viitteiden ja kunniatekojen skeemaksi, jonka kautta etsitään tuoretta ja uutta amerikkalaisen elokuvan tyyliä.

Elokuvan romanttinen, kasautuvasti hyväntuulinen tunnelma on paljolti myös Wim Wendersin kumppanina tunnetun Robby Mullerin lämminsävyisen, upeasti valojen, varjojen ja kontrastien muotokieltä hyödyntävän kuvauksen ansiota. Painajaista ja satua, surullista ja kaunista.

– Putte Wilhelmssonin (Uusi Suomi 26.1.1991) ja muiden lähteiden mukaan