Annetaan lasten olla lapsia

Mediaan liittyvät moraaliset huolet ja niistä seuraavat ylilyönnit, mediapaniikit, ovat mediakulttuurin ja –kasvatuksen piirissä tuttuja. Milloin sarjakuva on uhannut seksuaalimoraalia, telkkari imaissut lapsuuden uumeniinsa tai kirjojen lukeminen pilannut hyvät työmiehet. Mediatutkija Postman huolestui 80-luvulla työkseen siitä, että audiovisuaalinen viihdekulttuuri lopettaisi lapsuuden. Lapsuuden lopun diskurssia on uusiokäytetty aina tarpeen mukaan. Nyt käydään kierroksilla mobiililaitteiden ja sosiaalisen median kanssa.

Moraalipaniikin yhtenä tunnusmerkkinä voidaan pitää sitä, että perinteinen media hyökkää uutta vastaan.

Nyt kärkenä näyttäisi olevan riippuvuus ja esimerkiksi Yle on aktiivisena. Koomisuuden rimat tyylipuhtaasti ylittävää uutisointia uusmedioihin addiktoituneista lapsista voi lukea vaikkapa täältä, täältä ja täältä. Juttu ei silti naurata, sillä lasten leimaaminen riippuvaisiksi ja sairaiksi on vakava asia. Asialle on valjastettu myös päihdetyön asiantuntijat, jotta uusmedioista saadaan leivottua vaarallinen päihde.

Miten nämä uudet riippuvuudet sitten oireilevat? Pikkulapsi saattaa alkaa itkeä ja teini paiskoa ovia, jos tabletti otetaan pois. Tunteiden hallinta ei ole hallussa, kertoo päihdetyön asiantuntija. Mitähän tästä pitäisi saada irti? Päiväkin pikkulasten kanssa osoittaa, että itkuraivari voi tulla mistä vain: menemisestä, tulemisesta, tyhmästä ruuasta tai huonosta sukasta. Se, ettei pikkulapsi ole aina ihan zen, ei ole merkki teknologiariippuvuudesta vaan inhimillisyydestä. Kiukutteleva lapsi ei tarvitse addiktin leimaa vaan aikuisen, joka näyttää mallia tunteiden käsittelemisessä.

Jos aikuisina kiellämme stigmojen uhalla lapsilta normaaliin elämään kuuluvat tunteenpurkaukset, olemme itse uhkaamassa lapsuutta pahemmin kuin mikään media. Lapsilta vaaditaan jopa kontrolloidumpaa käytöstä kuin aikuisilta. Mallia näyttää kysely siitä, kuinka lapsi reagoi, kun häneltä ottaa älylaitteen pois. Ainoa hyväksyttävä vastaus olisi kai ”antaa laitteen kiltisti pois”. Vain lammasmainen lapsirobotti läpäisee testin eikä ketään kiinnosta, jäikö lapsella jokin merkityksellinen tekeminen kesken. Kokeilepa napata valokuvaajalta kamera, auto naapurin pihasta tai tuoppi janoisen huulilta. Osaan ennakoida reippaita tunnereaktioita, mutten pitäisi niitä sairauksina.

Tarkoitukseni ei ole sanoa, ettei lasten median parissa käyttämää aikaa tulisi lainkaan kontrolloida. En myöskään vähättele niitä ongelmia, joita liiallinen mediankäyttö joissain perheissä aiheuttaa. Kasvattajien pelotteleminen vieroitusoireilla ei kuitenkaan auta. Diagnoosipuhe korkeintaan lamauttaa vanhemmat ajattelemaan, että kotikasvatus on epäonnistunut ja vain ”asiantuntijat” voivat pelastaa sairaan lapsen riippuvuuden vankilasta. Lapsen, joka reagoi aika tavanomaisesti siihen, että lelu on otettu käsistä.

Moraalipaniikin uhriksi joutuvat toki osaltaan myös lausuntoja antavat asiantuntijat. Kommenttien perusteella vedetään mutkia surutta suoriksi ja lööppikelpoinen uutinen leviää netissä kuin kulovalkea. Oikaisuja ei lue kukaan. Sitä tärkeämpää onkin olla tarkkana, kun toimittaja soittaa mediapaniikkiaiheesta. Suosittelen jokaista asiantuntijaa ennakoimaan sitä, miten kommentteja aiotaan käyttää. Vähintään kannattaa pyytää sitaatit tarkistettavaksi.

Asiantuntijoina emme ole velvollisia miellyttämään jokaista sensaatiohakuista toimittajaa. Kun tavoitteena on edistää hyvinvointia mediakulttuurissa, paniikin lietsomisesta on harvoin todellista hyötyä perheille. Säännöllisesti on hyvä muistuttaa kasvattajia siitäkin, että yleensä lapsuudesta ja nuoruudesta selvitään kunnialla hengissä, kiukunpuuskine kaikkineen. Jopa mediakulttuurissa.

Saara Pääjärvi
erityisasiantuntija

KAVIn työntekijät , MEKU