Lue essee kevään Leningrad avantgarde -sarjasta

Leningrad avantgarde on yksi Orionin kevätkauden kohokohdista: sarja harvoin esillä olevia elokuvahelmiä 1920–30-luvuilta elokuvan edelläkävijöiltä. KAVIn vieraaksi saapuva Pjotr Bagrov (Gosfilmofond) avaa sarjan taustoja ja elokuvia oheisessa esseessä.

Leningrad avantgarde -sarja alkaa komeasti perjantaina 23.1. kinokonsertilla, jossa nähdään Gogol-filmatisointi Päällysviitta. Säestyksestä vastaa Sampo Lassila Narinkka -trio, joka tunnetaan omintakeisesta klezmeriä ja muuta maailmanmusiikkia versioivasta tyylistään.

Lauantaina 24.1. klo 10 alkaen elokuvahistorioitsija Pjotr Bagrov (Gosfilmofond, Belyje Stolby) esittelee elokuvia seminaarissa, jonka kielenä on englanti. Seminaariin ja sen yhteydessä esitettäviin elokuviin on vapaa pääsy. Myös sunnuntaina 25.1. klo 14 nähtävään koosteeseen Mihail Tsehanovskin animaatioita on vapaa pääsy.

Sarja jatkuu 14.2. asti. Voit tutustua aikakauteen, elokuviin ja elokuvantekijöihin jo nyt alla olevasta Pjotr Bagrovin esseestä (suomennos Lauri Piispa).

Leningradin avantgarde

1920-luvun ja 1930-luvun alun neuvostoelokuvan avantgarde oli kaikkea muuta kuin yksipuolinen ilmiö. Siitä erottui hyvin erilaisia luovia persoonallisuuksia (esimerkkeinä vaikkapa Dziga Vertov ja Oleksandr Dovzhenko, joiden tuotannoilla on tuskin mitään yhteistä), mutta myös kokonaisia suuntauksia ja koulukuntia. Eräs huomattavimmista oli Leningradin koulukunta. Jo 1920-luvun lopulla aikalaiset havaitsivat yhdistäviä piirteitä tempperamentiltaan ja tyyliltään hyvinkin erilaisten leningradilaisten ohjaajien välillä.

Moskovan maailmankuulut tekijät, kuten Sergei Eisenstein ja Vsevolod Pudovkin, olivat kiinnostuneet massojen tunteista – sekä valkokankaalla että katsomossa. He pyrkivät dokumentaariseen, autenttiseen vaikutelmaan ja eroon perinteisistä lajityypeistä. Moskovalaiset kuvaajat hakivat innoitusta uutisfilmityylistä ja ammattinäyttelijät korvattiin amatöörinäyttelijöillä, "tyypeillä". Taiteelliset ongelmat pyrittiin ratkaisemaan ennen kaikkea leikkauksen eli montaasin avulla.

Leningradilaiset muodostivat lähes oppositioliikeen moskovalaiselle elokuvalle. Tähän vaikutti vanha, vuosisatainen vastakkainasettelu Venäjän kahden pääkaupungin välillä samoin kuin hiljattainen nöyryytys: vuonna 1918 pääkaupunki oli siirretty Leningradista (silloisesta Petrogradista) Moskovaan. Menetettyään pääkaupungin statuksen Pietari sinkoutui "keskustasta" "eks-sentriselle" kiertoradalle: manifestissaan "Eksentrismi" FEKS-ryhmän perustajat Grigori Kozintsev ja Leonid Trauberg nimesivätkin kaupungin uudelleen nimellä "Eksentropolis".

Myös Leningradissa montaasi oli elokuvailmaisun kulmakivi. Täällä montaasiajattelua kuitenkin sovellettiin kaikkein sovinnaisimpaan ja perinteisimpään lajityyppiin, melodraamaan. Uutisfilmityylistä ei ollut tietoakaan, vaan kuvaajat loivat valolla maalauksellisia vaikutelmia milloin ilmaisuasteikon ekpressionistisessa, milloin impressionistisessa äärilaidassa. Lavastajasta tuli kuvausryhmän tasavertainen jäsen ohjaajan ja kuvaajan rinnalle (tällaiset taiteelliset "triumviraatit" olivat nimenomaan leningradilaisen koulukunnan erityispiirre). Leningradissakin "tyyppejä" käytettiin, mutta enimmäkseen panostettiin ammattinäyttelijöihin – usein vielä vähäisiä sivuosia työstettiin hartaammin kuin tähtirooleja. Olennaisin piirre oli kuitenkin se, että leningradilaiset elokuvantekijät keskittivät huomionsa yksilöpsykologiaan. Juuri tämä erotti sen ajan muusta elokuva-avantgardesta, jossa huomio kiinnittyi kollektiiviseen ja yhteiskunnallisen psykologiaan.

KAVIn, Gosfilmofondin ja Helsingin yliopiston venäjän kielen ja kirjallisuuden oppiaineen järjestämässä retrospektiivissä olemme pyrkineet esittelemään tätä leningradilaisen elokuva-avantgarden koulukuntaa kaikessa monipuolisuudessaan.

Elokuvat Päällysviitta ja S.V.D. ovat ohjanneet tunnetuimmat leningradilaistekijät FEKS:n eli "Eksentrisen Näyttelijän Tehtaan" perustajat Grigori Kozintsev ja Leonid Trauberg. Nämä kaksi teosta edustavat neuvostoavantgarden romanttista linjaa ja liittyvät läheisesti Pietarin kaupungin kaunokirjalliseen traditioon, niin sanottuun Pietarin myyttiin. Molemmat elokuvat käsikirjoitti Juri Tynjanov, Pietarin kirjallisuudentutkimuksen formalistisen koulukunnan eli "venäläisten formalistien" johtohahmo. Nikolai Gogolin novelleista sovitettua Päällysviittaa (1926) pidetään yhtenä ensimmäisistä onnistuneista kirjallisuussovituksista. Se on yritys löytää elokuvallinen vastine Gogolin kielelle. S.V.D. (1927) on puolestaan tyylitelty melodraama vuoden 1825 dekabristikapinasta. Kirjallisuudentutkija Viktor Shklovski nimitti sitä "Neuvostoliiton hienostuneimmaksi elokuvaksi".

Friedrich Ermlerin ja Eduard Johanssonin elokuva Katkan valkoiset omenat (1926) on ensisilmäyksellä konstailematon ja perinteinen teos. Teoksen sävy on kuitenkin neuvostoelokuvalle ainutlaatuinen: se on komediallinen melodraama tai kuten tällaista tyylilajia myöhemmin alettiin nimittää, "lyyrinen komedia". Tässäkin elokuvassa nähdään vanha Pietari, klassisen arkkitehtuurin ja muistomerkkien kaupunki, mutta sitä asuttavat uuden ajan sankarit, jotka rakentavat uutta elämänmuotoa. Elokuvasta tuli maailmanmenestys. Pääosanesittäjä Fjodor Nikitin ristittiin saksalaislehdistössä "Venäjän arojen Chapliniksi", mikä onkin erikoista, sillä taustaltaan hän oli ennen kaikkea "dostojevskilaisen" linjan draamanäyttelijä.

Ohjelmassa on myös kaksi muuta Ermlerin ja Nikitinin yhteistyön hedelmää, elokuvat Talo lumikinoksessa (1927) ja Pariisin suutari (1928). Erään aikalaisen osuvan luonnehdinnan mukaan Nikitin toi elokuvataiteeseen "eksoottisen ihmisen". Ensimmäisessä elokuvassa hän esittää muusikkoa, joka kuolee nälkään vallankumouksen ajan Petrogradissa, ihmistä kahden aikakauden leikkauspisteessä. Toisessa elokuvassa Nikitin esittää kuuromykkää suutaria, oudon melodraaman todistajaa ja epätodennäköistä osanottajaa. Pariisin suutari oli ongelmaelokuva, joka tarttui Kommunistisen nuorisoliikkeen Komsomolin luomaan uuteen sukupuolimoraaliin. Nuorison keskuudessa elokuva herättikin myrskyisää polemiikkia.

Jevgeni Tshervjakov oli eräs neuvostoelokuvan traagisimmista hahmoista ja mahdollisesti "leningradilaisen estetiikan" kaikkein johdonmukaisin puolustaja. Hänen elokuvansa olivat minimalistisia psykologisia etydejä, jotka perustuivat ennen kaikkea lähikuville, lähes länsieurooppalaisten kuusikymmenluvun eksistentiaalisten draamojen tapaan. Tshervjakov oli likimain ainoa ohjaaja, jonka Oleksandr Dovzhenko myönsi esikuvakseen. Vuosikymmeniä Tshervjakovin elokuvia pidettiin täydellisesti kadonneina, kunnes muutama vuosi sitten Argentiinasta löytyi elokuva Minun poikani (1929). Tutkijat ovat julistaneet sen neuvostoelokuvan tärkeimmäksi löydöksi viiteenkymmeneen vuoteen. Teos nähdään ohjelmamme avaavassa lauantaimatineassa 24. tammikuuta.

Ohjaaja Pavel Petrov-Bytov ohjasi väkeviä ja suoraviivaisia melodraamoja, joiden aiheena oli maaseudun elämä. Hän puolusti elokuvaa, joka olisi ymmärrettävää massoille, kielsi kollegojensa esteettiset kokeilut ja kirjoitti vuonna 1928 skandaalinkäryisen artikkelin "Meillä ei ole neuvostoelokuvaa". Vuotta myöhemmin ensi-iltansa sai Kain ja Artjom (1929), joka teki kaikki nämä pyrkimykset tyhjäksi. Siinä venäläis-etnografinen väritys kävi yhteen kuvaajan ja ohjaajan ekspressionistisen lähestymistavan kanssa, ja tämä tuotti voimakkaan vaikutelman. Leningradissa vitsailtiin, että työryhmä oli niin vahva, että jopa Petrov-Bytov sai aikaan hyvän elokuvan. Kain ja Artjom (Volgan lautturi) teki vaikutuksen myös ranskalaisohjaaja Abel Ganceen, joka toteutti siitä sonorisoidun ääniversion vuonna 1932. Sen näemme sarjassamme.

Äänielokuvan läpimurto 1930-luvun taitteessa ei aluksi juurikaan vaikuttanut leningradilaiseen avantgardeen. Sergei Jutkevitsh ohjasi Kultaiset vuoret (1931), niin korean, elengantin ja tyylitellyn teoksen, että sorrettujen työläisten ja teloitettavien vallankumouksellisten kärsimykset herättivät enemmän ihastusta kuin myötätuntoa. Musiikin sävelsi Dmitri Shostakovitsh, jolle annettiin vapaat kädet. Hänen säveltämänsä musiikki ei jää pelkäksi säestykseksi vaan määrittää teoksen todellisen dramaturgian – enemmän kuin sangen sotkuinen käsikirjoitus.

Toista varhaisen äänielokuvan muotoa edustaa Semjon Timoshenkon Sala-ampuja (1931), joka on harvoja ensimmäistä maailmansotaa käsitteleviä neuvostoelokuvia. Näyttelijät eivät vielä ole saaneet äänitekniikkaa haltuunsa, sankarit replikoivat katkonaisesti ja iskevästi, lähes deklamoiden, raskaat mikrofonit rajoittavat kameran ja näyttelijöiden liikkeitä. Samalla musiikin, repliikkien ja äkillisten efektien yhdistelmästä syntyy hämmästyttävä äänien sinfonia. Japanissa elokuvan näki kaksikymmenvuotias Akira Kurosawa, joka piti elämänsä loppuun saakka sen eräiden kohtausten ratkaisua esimerkillisenä äänen käyttönä elokuvassa.

Monissa varhaisissa äänielokuvissa kertojanääni nostettiin lähes jumaliseen asemaan. Varsin usein vuosien 1930–1932 neuvostoelokuvat olivat opettavaisia luentoja, lähes saarnoja. Georgi Vasiljev – eräs harvoista Eisensteinin oppilaista Leningradissa ja sosialistisen realismin suurimman klassikon Tshapajevin (1934) tuleva toinen tekijä – sai tehtäväkseen opetuselokuvan kaniinien kasvatuksesta, ja toteutti sen elokuvaluennon muotoon: luennoitsijana esiintyy – animoitu kaniini. Kaniini kertoo samaan aikaan kiihkeästi ja kyynisesti, mitä kaikkea hyötyä se väestölle tuo. Ratkaisu tekee elokuvasta Uskomatonta mutta totta! (1932) yhden elokuvahistorian harvoista populaaritieteellisistä komedioista.

Samaan aikaan kun kokeelliset elokuvantekijät kamppailivat äänitekniikan kanssa Eduard Johansson – Friedrich Ermlerin entinen työtoveri – jatkoi leningradilaiselokuvan komediallista linjaa. Tasavallan kruununprinssi (1934) oli Neuvostoliiton viimeisiä mykkäelokuvia. Kerättyään kokemusta äänielokuvassa Johansson sai näyttelijöistä irti mykkäelokuvalle harvinaislaatuisen vapautuneet tulkinnat. Jopa Pietari-Leningrad valkeine öineen näyttäytyy elokuvassa pitkästä aikaa lyyrisessä eikä infernaalisessa valossa. Tämä ihastuttava ja teeskentelemätön elokuva pysyi ohjelmistossa vuosikaudet ja kilpaili menestyksekkäästi parhaiden äänielokuvien kanssa.

Lähes vallankumouksellinen äänielokuva oli Aleksandr Zarhin ja Iosif Heifitsin Minun isänmaani (1933). Siinä kansalaissota on nähty fantasmagoriana, jonka toisiaan leikkaavat ihmiskohtalot ovat traagisia ja koskettavia – oli kyse alkeellisesta maalaispojasta, kiinalaisesta rääsyläisestä, valkokaartin upseerista tai Harbiniin päätyneestä venäläisestä prostituoidusta. Elokuva, joka ensi-iltansa yhteydessä julistettiin kiistattomaksi mestariteokseksi, kiellettiin kahden viikon kuluttua ja päätyi vuosikymmeniksi hyllylle – eräs huhu kertoo, että tämä tapahtui Stalinin henkilökohtaisesta määräyksestä.

Leningradin elokuva-avantgarden kuva ei olisi täydellinen ilman Mihail Tsehanovskia. Nelikymmenvuotiaana hän jätti menestyksekkään uran kirjankuvittajana ja heittäytyi elokuvan vietäväksi. Tsehanovski ei piitannut yleisömenestyksestä vaan teki todellisen neron kiihkolla työtä "ikuisuutta varten". Hän saavutti mainetta animaatioelokuvassa, jota itse kutsui "dynaamiseksi grafiikaksi". Mykkäelokuva Posti (1929), ohjaajan esikoiselokuva, julistettiin välittömästi neuvostoanimaation suurimmaksi saavutukseksi. Pushkinin satuun perustuva animaatio-ooppera Satu papista ja hänen työmiehestään (1933), johon Shostakovitsh sävelsi musiikin, joutui sekin kiellettyjen elokuvien listalle. Tsehanovski teki kokeiluja myös muussa kuin animaatioelokuvassa. Vuonna 1931 hän ohjasi juonettoman elokuvan Pasifik 231 ja tanssirunoelman Gopak. Tsehanovski kärsi "formalismin" vastaisesta kampanjasta, joka pyrki tukahduttamaan avantgardevirtaukset neuvostokulttuurissa. Niinpä hän siirtyi perinteisempään animaatiomuotoon sellaisissa elokuvissa kuin Puhelin (1944) ja Tyttö viidakosta (1956). Vasta elämänsä loppupuolella hän palasi kokeellisempaan ilmaisuun ja toteutti kokoillan sovituksen H. C. Andersenin Villijoutsenista (1962). Sen vaikuttava tunnelma syntyy goottilaisesti venytetyistä figuureista ja kaksiulotteisesta, primitiivistä tai keskiaikaista taidetta muistuttavasta taustasta.

Pjotr Bagrov

Sarja on toteutettu yhteistyössä Venäjän valtiollisen elokuva-arkiston Gosfilmofondin kanssa.